"Olen sulhaspoikia", sanoi herra, "ja olen tullut katsomaan että kaikki on järjestyksessä. Hääsaatto tulee kohta. Mutta eikö ole torttuja ja makeisia viinin kanssa?"
"On", vastattiin, "mutta vadit ovat ruokakaapissa."
"Asettakaa ne pöydälle!" komensi herra.
Vadit tuotiin ja herra asetteli laseja niiden ympärille.
"Pullot pannaan keskeen", määräsi hän järjestelyssään. Määräys täytettiin ja hän katseli kaikkea mielihyvissään.
"Kas niin", sanoi hän, "nyt on kaikki hyvin, menkää nyt, ystäväni, portille odottamaan. Minä vien kukkavihot makuukamariin. Kiirehtikää, vaunut kuuluvat tulevan!"
Herra hävisi sisähuoneisiin, palvelijat menivät vastaanottamaan vieraita, joita pian vilisi sali täynnään.
Morsian oli kaunis kukkineen, kultineen ja jalokivineen. Sulhanen, pitkä mies, nauroi kaikelle, mitä sanottiin. Hänen kasvonsa hehkuivat ja hänen käyntinsä oli epävarma. Hän näytti maistaneen liikaa hääaterialla, mutta se ei estänyt häntä tyhjentämästä lasia kunkin vieraan kanssa. Eräs sulhaspojista piti runomittaisen loppupuheen toivottaen kodin onnea nuorelle parille ja houkutellen kyyneleitä morsiamen ja toistenkin naisten silmiin.
Hetken kuluttua katosi morsian neitoineen. Odoteltiin morsiamen sukkanauhaa ja sitä tuovan morsiusneidon suuteloa. Maisteltiin myös ahkerasti ja joku oli juuri pitämässä puhetta onnelliselle sulhaselle, kun sisältä kuului useista suista lähtevä tuskanhuuto, joka ajoi samppanjahumalan sulhasenkin päästä. Herrat juoksivat sisähuoneisiin. Mikä näky! Oli kuin lumivyöry yhtäkkiä olisi haudannut kukkaisen ilotarhan. Kaikkialla liidun valkeita kasvoja. Morsiuskamarin edellisessä huoneessa oli morsian kouristuksissa sohvalla ja sanattomina osottivat neidot makuuhuoneeseen. Rynnättiin sinne.
Morsiussängyn vieressä oli pöydällä kynttiläjalka palavin kynttilöin ja sen kummallakin puolella komea kukkavihko. Nämät olivat heti herättäneet morsiamen huomion.