Taavetti (pitkäveteisesti). Vaain niin. Mutta tuota minä olinkin tässä kahden vaiheilla kun…
Leena (tulee isot silmälasit nenällä, lukien kirjettä).
Koponen ja Taavetti (vetäytyvät syrjemmälle).
Leena (pysyttelee seinän vierustalla lukien). "Raa-raa-rakas isä"… eipä se näemmä olekkaan kuin pappa. Vai niin, tyttö hupakko, joko olet isääsi papaksi sanomaan ruvennut. Niinhän sitä vähitellen hienostuu (lukee edelleen). "Te-tee-tämän kautta saan minä lähestyä teitä" (kohottaa lasiaan). No mutta eihän se näemmä niin ollutkaan, vaikka ennen aina sillä tavalla… (lukee). "Tä-tänään en saata enää salata sitä, joka jo kauvemman aikaa on vaivannut sydäntäni".
Pekka (kurkistaa salaa tynnyrin takaa). Ja nyt.
Leena,- Vai olet sinä tyttö veitikka salannutkin jotain. Ja mitähän se mahtaa olla?
Taavetti (aukasee suunsa kuullakseen tarkoin).
E. Koponen (kallistaa korvansa). Jassoo…?
Leena (lukee). "Te ja varsinkin mamma"… Vai mamma… "olette aina tahtoneet minun ottamaan miehekseni Pikkaraisen Pekan, kun se muka on talonpoika ja vielä postiljooni…" Niin, ja se sinun tuleekin ottaa.
Pekka. Se on oikein.