Pekka Pikkarainen ja edelliset.
Pekka (tulee kirje kädessä). Kanttori, kanttori, pian tänne apuun, sillä hevonen mylliköipi teidän tupakkatarhassanne (nakkaa kirjeen ja menee kiireesti pois).
Taavetti. Tpruu… olikohan se taas se karvasilmä… (rientää ulos).
Heikki (ryntää perästä). Jumalan luomat kun eivät "kessuillenikaan" enää anna rauhaa!
Leena (sieppaa kirnun, joka oli vähällä kaatua). Hm! — On ne miehet vihoviimeisiä "rutimuljuksia". Nyt oli tupakoidensa tähden kaataa kirnun… Hm… hm! Mikähän tämän maailman perisi, jos ei naisia oliskaan… Kyllä varmaankin silloin olisivat kaikki paikat mullin mallin (menee).
3:s Kohtaus.
Heikki, sitte Leena.
Heikki (kompuroipi hetken päästä revityin pöksyin). En ymmärrä, en ymmärrä, mikä Jumala se lukkarin omaisuudesta huolta pitää, kun ne kaikki sotketaan ja syödään. Jos kylvät naurista, niin pitäjän poikanaskalit ne kirkkoeväinään popsii. — Kun taas jätät peltosi heinälle, niin koko maailman räsyryssät siellä hevosiaan syöttää. Ja jätäppäs viljalle, niin siellä ne ovat koko kylän lehmät ja lampaat. Ja pappilan sijat tonkivat perunatkin suuhunsa ennenkuin ne edes ehtivät valmistua. Nyt kylvin tuohon kessuja, joiden edes luulin saavan sijoilta ja kanoilta rauhan. Mutta mitä vielä… Nyt revin pöksynikin niiden tähden, kun lankesin veräjäpuuhun. Ja mitäs ihmettä se muija nyt… (katsoo pois.)
Leena (huutaa tuvasta). Heikki, oletko siellä?
Heikki. Hys, hys!… Nyt ei ole enää hyvä vitkastella. Sillä jos Leena tämän näkee (osoittaa pöksyjään). niin varjele taivas… Ei, pitää koettaa pistää edes neulalla kiinni.