Viipurin varsinainen kaupunki oli silloin luja linnoitus, vahvojen vallien ympäröimä, joista nyt vain vähäinen osa meren puolella enää on seisomassa. Näillä valleilla on lapsuuteni muistojen maailmassa tärkeä sija, sillä kotitaloni oli jotenkin lähellä merenpuolista vallia, eikä myöskään kaukana siitä osasta varustuksia, joka halkaisi sen niemen, millä silloinen kaupunki sijaitsi. Kesällä ei ollut luvallista valleille nousta, ainakaan joka paikkaan; vahtisotamiehet ajoivat yrittäjät pois. Mutta enhän minä kesällä kaupungissa ollutkaan. Talvella ei valleja vartioitu yhtä tarkasti. Silloin olivat niiden rinteet lasten mieluisia mäenlaskupaikkoja, ja ahkerasti niitä sellaisina käytettiin. Syystalvella menivät vallikaivannot jäähän aikaisemmin kuin Salakkalahti ja tarjosivat siten aikaista tilaisuutta luistelemiseen. Keväällä puhkesivat kukat aikaisemmin kuin muualla vallien tuulelta suojelluilla ja päivänpuolisilla rinteillä, ja siellä oli lasten kukkatarha silloin.
Vastapäätä kotitaloani, kapean Keisarinkadun toisella puolella oli ja on vieläkin suomalaisen eli, kuten yleisesti sanotaan, "Suomen kirkon" kellokastari, joksi aikanaan on muodostettu yksi niistä torneista, mitkä kuuluivat kaupungin vanhimpaan linnoitukseen, joka ei ulottunut kauemmas kaakkoispuolella, ja joista torneista toinenkin vielä on seisomassa, "ympyriäinen torni" lähellä ruotsalais-saksalaista kirkkoa. Tuota kellokastaria minä suuresti kunnioitin, kun jo paitaressuna olin saanut tietää, kuinka vanha se oli. Se oli mielikuvitukseni keskipiste, satumaailmani kuningas. Ja kun kelloa siinä soitettiin, kuului sen jotenkin heikko ääni aavemaiselta, milloin se kirkollista virkaansa toimitti, ja pelottavan kaamealta, kun se ilmoitti tulipalon kaupungissa riehuvan. En muista tuossa tornissa lapsena käyneeni kuin yhden ainoan kerran ja silloinkin luvattomasti. Sen portaat olivat jyrkät ja ränstyneet, jonka tähden kiellettiin lapsia sinne menemästä.
Vähän matkan päässä kellokastarista on mainittu "Suomen kirkko", entinen mustamunkkien luostari, joka lapsuuteni aikana oli jokseenkin samassa kunnossa kuin nyt. Ympäristö vain on nyt siivompi. Silloin oli kirkon takana laaja alue mitä kurjimmassa tilassa. Se lienee ennen ollut ainakin osaksi luostarin puutarhana, ja joitain rakennuksiakin näkyy siellä olleen, koska siellä täällä oli perustuskivi-kasoja. Multa oli arvattavasti käytetty viereisen vallin vahvistamiseen, sillä paljaina törröttivät kiviroukkiot ja kallionkielet. Mutta siinä tilassa, missä tämä alue silloin oli, tarjosi se oivallista leikkipaikkaa varttuneemmille poikaviikareille, siellä kun oli hyvä tilaisuus käydä intiaani-sotaa, esiintyä rosvoina tai turkkilaisina. Kirkon lähintä taustaa, joka oli tasoitettu ja siivo, käytettiin kesäisin ja syksyisin koulupoikien pallonlyöntikentäksi.
Kotikartanomme oli aikaisimpina lapsuuteni vuosina alaltaan jotenkin pieni. Mutta sittemmin yhdistettiin siihen naapurilta ostettu puisto, jossa kasvoi suuri joukko hedelmäpuita ja -pensaita, enimmäkseen omenapuita monta eri lajia. Tämä puisto oli sitten minun ja toisen naapuritalon poikain mieluisin olinpaikka. Keväällä siellä puuhattiin puhdistus- ja multaustöissä, talvella sinne tehtiin lumi-ukkoja ja lumilinnoja, syksyllä hedelmiä poimittiin ja syötiin, puissa kavuttiin, lankunpäistä majoja rakennettiin.
Äitini oli hyvin heikko. Ei häntä tietääkseni vaivannut mikään erityinen tauti, yleinen heikkous vain. Harvoin kävi hän ulkona, vielä harvemmin vieraissa, ja aniharvoin oli meillä vieraita. Hän nukkui, mitään vaivoja kärsimättä, kuoleman uneen jouluaattona 1855 minun ollessani 12-vuotias. Hellä äiti hän oli ja rakkaana hän muistossani elää.
Isä oli lapsuuteni aikana terve ja reipas mies, mutta kaupungissa virkatoimissa ollessaan alituisessa työssä. Kun ei ollut hovioikeudessa, istui hän työpöytänsä ääressä, kirjoitellen tai asiakirjoja lukien, aamuvarhaasta iltamyöhään. Työhuoneen ovi oli aina suljettuna, ja kun se avattiin tuli vastaan sakea savupilvi, sillä ahkerasti isä piippua poltti.
Koko perhe oli harvoin koossa muulloin kuin atrioidessaan sekä sunnuntai- ja pyhäpäivinä isän saarnaa lukiessa.
Lapsia oli meitä neljä poikaa, joista kuitenkin nuorin, minua kolme vuotta nuorempi, kuoli jo viiden vuoden ikäisenä. Vanhin, Oskar, oli minua seitsemän vuotta vanhempi ja siis aika mies minun rinnallani, jotenka hän pysyi minulle jotenkin vieraana. Toisen veljeni Fredrikin ja minun välillä ei iän eroa ollut täyttä kahta vuotta. Mutta ei hänestäkään ollut minulle toveriksi, sillä hän oli aina hyvin hiljainen ja umpimielinen, ei leikkinyt koskaan, luki ahkerasti läksyjään ja satukirjoja sekä myöhemmin romaaneja. Minä olin vilkasluontoinen, pian läksyt suoritin ja ulos riensin kun vain pääsin.
Jokapäiväiset toverini olivat naapuritalon kaksi poikaa, Aksel ja Viktor Ahrenberg, vanhempi niistä sangen vallaton, mutta hyväsydäminen miehen-alku. Hän se kujeet keksi ja sai usein selkäänsä isältään. Hänellä oli taipumus teknillisiin töihin, ja kun siihen aikaan sähkölennätinlaitos oli uutta maassamme, niin oli sentapainen laitos myös hankittava meidän ja Ahrenbergin talon välille. Mutta hyvin yksinkertainen johto siitä tuli. Seililankaa myöten vedettiin toisella langalla paperilappu, johon sähkösanoma oli kirjoitettu, toisesta päästä toiseen. Mieluinen ajanvietto oli katoilla oleskeleminen, mistä maailmaa avarammalta nähtiin. Kumma kyllä ei kukaan meistä niskaansa taittanut.
Rapatila oli vanhempieni maatilan nimi. Mutta ennen, kuin rupean siitä ja olostani siellä kertomaan, tahdon mainita, kuinka tämä maatila, niinkuin kaupunkitalokin, meidän omaksi joutui.