Lehoczky pääsi onnellisesti joen yli. Kapuillessaan toista rantaa ylös, hän veti miekkansa ja hakkasi rannan puhtaaksi puista. Sitten husaarit yksi toisensa jälkeen syöksyivät veteen.
Viimeiseksi jäi Pányi, torvensoittaja, ja Dobrik husaarin vaimo, joka istui erään varahevosen selässä ja piti toisella käsivarrellaan pientä lastaan. Torvensoittaja syöksyi veteen, mutta hevonen taittoi jalkansa ja upposi. Silloin Dobrikin urhea vaimo hyppäsi hänen jälkeensä, tarttui toisella kädellään Pányiin ja veti hänet ylös, niin että hän sai kiinni hevosen häntään. Niin hekin suurella vaivalla onnellisesti pääsivät rantaan.
Pányi istui Dobrikin vaimon taa hevosen selkään ja he lähtivät matkalle. On huomattava että hevosväki näki Brezsánin sillanpäästä tämän uhkarohkean ylimenon, mutta vasta silloin alkoivat he hajotettua siltaa uudestaan laittaa, kun Dobrikin vaimo jo oli päässyt yli. Siten he myöhästyivät takaa-ajosta.
He olivat kulkeneet kappaleen matkaa, kun Pányi sanoi:
— Herra korpraali, tämä vaimo on pelastanut henkeni, minä en voi olla hänelle rasitukseksi. Jättäkää minut tähän, puikahdan metsään; löydän kotia itsekin.
Sen sanottuaan hän hyppäsi alas hevosen selästä ja katosi metsään.
Pari tuntia ajettiin vielä täyttä neliä ja sitten Lehoczky korpraali määräsi levähdystä väsyneille miehille ja hevosille. Heidän levätessä saavutti heidät eskadroona kevyttä hevosväkeä.
Komentava ratsumestari järjesti miehensä ja kehotti husaareja antautumaan.
— Tulkaa ja vangitkaa! — huusi takaisin korpraali Lehoczky.
Miehet järjestyivät hyökkäykseen ja Lehoczkyn käskystä lensivät yht'äkkiä miekat tupestaan.