Verenvuodatuksen kauhean yön jälkeen tuli taas päivä — harmaa, pilvinen päivä, ja sitten uudestaan yö. János Ursz luki hoikan kynttilän valossa pyhimysten elämästä. Hänen asuntonsa toisessa huoneessa oli sairaita, haavoittuneita tahi kuolevia pakolaisia, varsinkin vaimoja ja lapsia. Tuon tuostakin kuului papin huoneeseen tuskallinen huokaus, vaikea valitus tai hiljainen itku. Silloin hän meni sinne ja tiedusteli lempeällä, lohduttavalla äänellä, kuka kärsi, mikä häntä vaivasi ja mitä oli tarvis. Sitten hän meni ulos latoon ja talliin. Siellä makasivat oljilla miehet. Useimmat tuijottivat eteensä tylsällä katseella, toiset alkavassa haavakuumeessa sopersivat käsittämättömiä lauseita ja hajanaisia sanoja. Pappi antoi heille järjestään vettä. Moni ei liikahtanut, ei vaikeroinnut. Pappi polvistui heidän viereensä, kuunteli hengitystä ja tunnusteli sydäntä.
— Kuollut, — mutisi hän — ikuinen valo loistakoon hänelle!
Sitten hän teki ristinmerkin, nosti ruumiin palvelijan kanssa ja kantoi sen ulos. Ulkona pirskoitti hän sen pyhällä vedellä, luki sen ylitse "Isä meidän" rukouksen ja hautasi sen sitten talonpoikain avulla.
Eilisyöstä asti hän oli haudannut neljä miestä ja kaksi lasta. Hänen talonsa oli tyhjä kuin ryöstetty. Ei ollut leipäpalastakaan, ei hedelmän siruakaan. Kaikki hän oli jakanut nälkäisten kesken. Ei löytynyt lakanaa, ei paitaa, ei nenäliinaa; kaikki oli revitty rikki kärsivien haavain sitomiseksi. Hänellä ei ollut muita vaatteita kuin mitä päällään oli; kaikki hän oli antanut vilusta väriseville.
Oli jo myöhäinen ilta, kun Preszákan pyhiinvaeltajain surullinen alttarirukous kaikui kylässä. János Ursz oli nukkunut kyynärpäät pöytää vastaan ja pää käsissä. Hän kohotti päätään ja kuunteli. Valittava, surullinen laulu kuului yhä voimakkaampana yössä. Tuleeko vielä uusia vainottuja? János Ursz'in kasvoille vieri kyynel.
Hän meni kuistille ja odotti. Silloin näki hän katuvaisen joukon, keltaisen, läikehtivän vahakynttilän valossa lähestyvän, kääntyvän pappilan pihalle ja laskeutuvan polville lokaan.
— Miksi te tulitte luokseni, Jumalan palvelijan luo, veljeni? — kysyi pappi.
— Oikein sanoit, hyvä herra, — vastasi kylätuomari — Jumalan palvelijan luo me tulimme. Me olemme Preszákan onnettomia. Meidän on kätemme veriset, omatuntomme verinen. Meillä ei ole rauhaa kotona. Tapettujen varjot kulkevat taloissamme, kuiskaavat korviimme… Oi, armollinen herra, päästä meitä vaivaisia syntisiä kauheasta synnistämme.
János Ursz levitti käsivartensa:
— Armo on Jumalan kädessä; minä, hänen palvelijansa, rukoilen hänen loppumatonta laupiuttaan teidän syntisille sieluillenne…