Bárdy painoi alas päänsä ja sanoi hitaasti:
— Mikä onni, että minä olin huono poika ja huono oppilas. Siksi synnyin, että tappelisin.
— Vanhemmille se on yhdentekevää, heille te olette yhtä kallis kuin muutkin pojat… Älkää menkö, nuori ystäväni, tuolla ulkona valakkilaiset lyövät teidät kuolijaaksi.
— Minä pakenen puutarhan kautta pellolle… haavani on mitätön, minun täytyy mennä.
— Tiedättekö mitä, — sanoi kapteeni — pukeutukaa ainakin minun viittaani ja lakkiini, sitokaa vyöllenne miekkani, ottakaa pistoolini, istukaa hevoseni selkään ja siten paetkaa.
Bárdy teki kiireesti niin.
— Ja nyt nimenne, herra kapteeni, — sanoi hän, kun oli muuttunut itävaltalaiseksi.
— Gottfried Stramm. — Minä olen Bárdy, Herran haltuun!
He jättivät hyvästi toisilleen, Bárdy riensi pois, talutti ulos kapteenin hevosen ja, hypäten portin edessä sen selkään, lähti hiljaista ravia Toporcsaan päin.
Keisarillisilla oli enään vain haavoittuneet Vizaknassa, kapinoivat valakkilaiset sitä vastoin tulvasivat kaupunkiin. Parin palavan unkarilaisen talon liekit kohosivat korkealle alkavassa hämärässä. Valakkilaiset keihäsmiehet ammensivat lakilla paloviinaa kadulla sisäänlyödyistä tynnyreistä. Monet lauloivat ja keihäitään hurjasti heiluttaen tanssivat kovaksi jäätyneellä lumella. Toiset juopuneet miehet huvittelivat itseään sillä, että pistelivät kaatuneitten honvédien ruumiita. Erään portin aitaukseen (ehkä siellä asui tribuuni?) oli pistetty honvédlakkisia päitä. Bárdyn vapisi joka jäsen kauhusta ja raivosta. Sata kertaa tarttui hän satulannastassa oleviin pistooleihin, ampuakseen jonkun julkean heittiön, mutta mieleensä juohtui, että vielä voi tulla tarvis ladattuja aseita. Valakkilaiset muuten, nähdessään hänen univormunsa, tervehtivät häntä ja antoivat hänelle tietä.