Toporcsan hän tapasi liekeissä. Pakenevat unkarilaiset olivat sen sytyttäneet tuleen. Katu oli täynnä voitonriemuisia valakkilaisia. Honvédruumiita venyi kaikkialla. Ne olivat kaikki olleet haavoittuneita ja väsyneitä sotilaita, jotka olivat jääneet sotajoukon jälkeen, ja täällä heidät satakertainen ylivoima oli lyönyt kuolijaaksi. Kun Bárdy saapui kylän keskelle, näkyi sen yläpäästä lähestyvän useaan sataan nouseva kirkuva joukko. Ne oli valakkilaisia keihäsmiehiä, jotka kulettivat vankinaan noin kahtakymmentä honvédia ja yhtä monta Wienin legioonalaista — kaikki kahdenkymmenen ikävuoden alla olevia parrattomia poikia. Bárdy pysähtyi keskelle tietä.
— Hait! — huusi hän ukkosäänellä. Joukko seisahtui.
— Osaako kukaan teistä saksaa? — kysyi hän.
— Minä osaan, — vastasi eräs pooppa, jonka kupeella oli miekka.
— Mihin viette vangit?
— Ammuttaviksi.
— Pooppa, kuinka uskallat sanoa sellaista, täytyyhän sinun tietää ett'ei sotavankeja saa loukata.
— Eräs majuri Bianchi-rykmentistä antoi minulle sen käskyn.
— Valehtelet, pooppa. Minä keisarin nimessä kiellän teitä loukkaamasta sotavankeja. Joka uskaltaa mutista, sen ammun kuolijaaksi.
Näin sanoen hän otti esiin molemmat pistoolinsa.