— Olen pakeneva unkarilainen upseeri, jonka jos itävaltalaiset saisivat kiinni, ampuisivat kuolijaaksi.
— Ette suinkaan täällä pelkää itävaltalaisia?
— Huomatkaa ett'ei minun yleensä ole tapana pelätä. Yhden vuoden kuluessa olen ottanut osaa noin kahteenkymmeneenviiteen tappeluun. Mutta tietäkää että Galatz on täynnä itävaltalaisia vakoilijoita, enkä minä tahtoisi joutua kiinni.
— Se tosiaankin olisi teille ikävää, — vastasi levollisesti Humphrey ja kopisti tuhan lyhyestä puupiipustaan — ehdotan että menette laivaan asumaan, ettekä liiku sieltä minnekään.
— Jahkapa ajattelen asiaa, — vastasi nuorukainen ja nostaen hattuaan jätti englantilaisen.
Humphrey maistellen kahviaan katseli edelleen lastausta. Hän ajatteli, joutuneeko hän johonkin kansainväliseen selkkaukseen, kun ottaa laivaansa unkarilaisen pakolaisen. Sen hän jo oli kuullut, että Venäjän ja Itävallan yhdistyneet sotajoukot olivat kukistaneet Unkarin vallankumouksen, osa päälliköistä oli paennut Turkin alueelle ja Itävalta vaati sulttanilta niitten ulosantamista. Mitä se häneen koskee? Hän on velvollinen ottamaan jokaisen matkustajaksi, joka maksaa taksan.
Illalla, Olivetteen palatessaan, nuori unkarilainen oli ensimmäinen, johon hänen silmänsä kiintyi.
— Kapteeni, minä olen honvédyliluutnantti Bárdy. Kuten näette, olen seurannut neuvoanne ja muuttanut tänne.
— Siinä teitte viisaasti. Mitä vielä tahdotte?
— Osaatteko jotain peliä? Korttia tai shakkia?