Viktor Rákosi on yksi Unkarin etevimpiä kirjailijoita, on syntynyt Syyskuun 20 p:nä 1860 Zalan komitaatissa Balaton (Platten)-järven pohjoispuolella, jossa hänen isänsä oli maatilanhoitaja. Kahden vuoden iällä hän, isän jouduttua taloudelliseen ahdinkoon, lähetettiin vanhemman veljensä Bélan luo, joka oli kunnanlääkärinä Siebenbürgenissä. Siellä hän tutustui Székelyien, erään magyarien vanhimman ja älykkäimmän kansanheimon elämään ja tapoihin, joihin suuresti mieltyi ja joita hän myöhemmin kuvaili useissa kertomuksissaan. V. 1871 hän tuli Piaristien kymnaasiin Budapestiin, jossa hänen toinen vanhempi veljensä Jenö, tämäkin etevä kirjailija ja runoilija, oli sanomalehdentoimittajana. Siellä hän perusti oppilasten kesken kirjallisen seuran, jonka jäsenet kyhäsivät etenkin näytelmäkappaleita ja näitä itse näyttelivät. Kahdeksantoista vuoden iällä yliopistoon päästyään, hän oli pakoitettu itse hankkimaan leipänsä ja rupesi sen vuoksi erään sanomalehden palvelukseen, joka lehti kumminkin pian lakkasi ilmestymästä. Oltuansa vielä erään toisenkin sanomalehden toimituksessa, hän 1881 tuli aputoimittajaksi veljensä silloin perustamaan Budapesti Hirlap'iin, joka vähitellen saavutti yleisön suosiota ja kannatusta siihen määrin, että se nykyään on Unkarin enimmin levinnyt ja tuettu valtiollinen päivälehti. Tämän lehden toimituksessa on Viktor Rákosi siitä asti pysynyt, kirjoittaen siihen (ja vielä muihinkin lehtiin, aikakauskirjoihin ja kalentereihin) jos jotakin, mutta varsinkin kaunokirjallisia kertomuksia ja jutteluja ("causerie'oita") salanimellä Sipulus, joka Unkarissa on tullut maan kuuluksi. Lehtensä toimissa hän on monta kertaa matkustanut Itävallassa, Saksassa, Ranskassa, Italiassa, Tanskassa, Balkanin niemimaalla y.m.
Rákosi on erikseen julkaissut suuren joukon novelleja ja romaaneja, joista mainittakoon: Päivänpaistetta, Yllyttäjiä, Maalais-Hamlet, Sipuluksen kertoelmia, Salapesiä, Talvinen tarina, Gyalu, Zuboly ja heidän toverinsa, Barnabaan orjuus ja muita kertomuksia, Vaienneet kellot. Niistä on osa käännetty saksan, ranskan, italian, tanskan, venäjän, puolan, tshekin ja kroatin kielelle.
Unkarin vapaussodan puolenvuosisadan muistojuhlaksi 1898 Rákosi, yhdessä László Beöthyn kanssa, kirjoitti Kultahäät nimisen isänmaallisen draaman, jossa mainitun sodan kuuluisimpia tapauksia ja henkilöitä esitellään väririkkaissa ja vaikuttavissa kuvaelmissa. Tämä näytelmä saavutti sellaisen menestyksen, että sitä eräässä Budapestin teatterissa annettiin 100 kertaa perätysten, ja sittemmin se on joutunut kaikkien unkarilaisten teatterien pysyväiseen ohjelmistoon. — Pari huvinäytelmääkin Rákosi on kirjoittanut.
Yhdessä Mauri Jókain kanssa Rákosi on toimittanut kuvilla varustetun Unkarin vapaussodan historian.
Viktor Rákosin kirjailijaluonteen omituisin ja -alkuperäisin ilmiö on se raitis huumori eli leikillisyys, jolla hän kuvailee nykyajan jokapäiväistä elämää ja sen eriskummaisuuksia. Hänen huumorilliset kertomuksensa, jotka uhkuvat sukkelia kokkapuheita ja sanasutkauksia sekä hyvänsävyisää ivaa ovatkin yleisesti suosittuja.
Suurimman suosion Rákosin teoksista lienee kuitenkin saavuttanut se, joka nyt esiintyy suomenkielisessä asussa. Korhadt Fakeresztek, Lahonneita puuristejä, ilmestyi painosta 1899. Sen tarkoituksena on, tekijän omain sanain mukaan, Unkarin viimeisen kansallisen eepoksen, s.o. 1848-49 vuosien vapaussodan unhotetuille henkilöille pystyttää vaatimaton muistomerkki.
Tuo sota syttyi, kuten tunnettu, sen johdosta, että Itävalta tahtoi riistää Unkarilta sen perustuslaillisen hallitusmuodon, minkä näiden molempien valtakuntien yhteinen hallitsija 1848 vuoden vallankumousliikkeiden takia oli ollut pakotettu jälkimmäiselle maalle myöntämään. Itävallan hallitus kiihotti sitä varten ensin kapinaan Unkarissa asuvia ei-magyarilaisia kansallisuuksia, varsinkin kroatilaisia ja valakkilaisia, joista jälkimmäiset harjoittivat julmia hirmutekoja, ja lähetti sittemmin unkarilaisia vastaan, jotka olivat tarttuneet aseisin perustuslakejaan ja vapauttaan puolustaaksensa, itävaltalaisia sotajoukkoja ruhtinas Windischgrätz'in johdolla. Unkarilaiset kärsivät alussa, ennenkuin ehtivät saada puolustusvoimansa järjestetyiksi ja harjoitetuiksi, tappioita ja heidän täytyi peräytyä, mutta kenraali Arthur Görgein tultua, keväällä 1849, Unkarin armeijan ylipäälliköksi, he voittivat itävaltalaiset useissa loistavissa tappeluissa, m.m. Branyiszkón, Tápió-Bicsken, Vác'in ja Isaszeg'in luona. Vaan silloin tulivat venäläiset itävaltalaisten avuksi ja kahden suurvallan yhdistynyttä ylivoimaa vastaan unkarilaisten oli mahdoton ajan pitkään puoliaan pitää, jonka vuoksi Görgei sotajoukkonsa kanssa Elokuun 13 p:nä 1849 Világos'in luona heitti aseet venäläisille.
Tämän vapaussodan aikuisia tapauksia tekijä kuvailee näissä kertomuksissaan.
Helsingissä, Elokuulla 1901.
Antti Jalava.