Lahonneita puuristejä.
Laajalti olen kulkenut maailmaa. Olen seisonut San Genaron temppelin alttaanilla, ihaillut hurmaavaa Napolia ja sen sinistä merenlahtea, jota ympäröi sammumaton Vesuvio, Sorrenton tummanvihreät öljypuumetsät, Castellamaren ja Posilippon punavalkeat talot. Olen kuunnellut Pyhän Pietarin kirkon katolta kellojen kuuluttavan ylösnousemusta ikuisen kaupungin asukkaille. Mont-Martren huipulta olen kummastellut maailman pääkaupungin kuumeentapaista hyörinää. Norjan vuonoilla olen kuunnellut pohjatuulen ulvontaa, joka ehkä siksi on tuskallisempi tuolla kaukana, kun terävät kalliot myrskyn runkoa runtelevat…
Ja kuitenkaan, kuitenkaan… Kun palasin rauhalliseen kotiini, eivät hiipineet yöllisiin uniini Napolin kauneudet, Rooman suuret muistot, Pariisin ihanuudet eikä Norjan jylhät maisemat. Valveilla ollessani usein loihdin muistooni takaisin ne päivät, jotka siellä olin viettänyt. Mutta uneni veivät minut muualle.
Vuosia sitä ennen olin matkustanut Hargittan suuren székely-alpin kautta. Metsä seisoi täydessä loistossaan, taivas oli pilvetön ja kiitolliset linnut ylistivät Luojaa kauneimmilla lauluillaan. Ja kun hitaasti kapusimme ylöspäin, huomaan yhtäkkiä hautakummun, jossa on lahonnut puuristi. Sitten tulee näkyviin toinen hautakumpu, kolmas hauta… neljäs hauta… risteineen tai ilman sitä… Ajajani nosti lakkiaan.
— Mitä hautoja nämä ovat?
— Honvéd-hautoja. [Honvéd (isänmaanpuolustaja) on Unkarin kansallisen sotaväen nimi. Suoment. muist.]
— Ketkä niitten alle on haudattu?
— Kuka tietäisi sanoa heidän nimensä? Siitä on jo kulunut neljäkymmentä vuotta, hyvä herra. He kaatuivat vapaussodassa. Jumala suokoon rauhaa heidän tomulleen.
— Amen.
Äänettöminä kuljimme eteenpäin, metsäkukkien peittämät haudat jäivät taaksemme.