Hänen Majesteettinsa suvaitsi alottaa tanssijaiset ruhtinatar
Dolgorukijn kanssa.
Päivä koittaa. Tsaari nukkuu makeasti valkeiden tyynyjensä keskellä. Yht'äkkiä herää hän etäiseen töminään. Oi, Luoja on varustanut tsaarit tarkalla kuulolla. Yksinvaltias nousee istumaan vuoteessaan. Töminä lähestyy, se muuttuu yhtenäiseksi kuorolauluksi. Tsaari soittaa. Kamariherra astuu sisään.
— Mitä se on, Iivana?
— Ratsukaartinpataljoonat lähtevät etelään päin, Itävallan rajalle.
— Se on totta. Aamuviittani!
Ja sillä aikaa kun hän pistää jalkansa kullalla kirjailtuihin persialaisiin tohveleihin, kääritään pehmeä villavaippa hänen ympärilleen. Kamariherra vetää syrjään silkkiset ikkunaverhot.
Kumealla töminällä tulevat kaartinpataljoonat ja mahtavassa kuorolaulussa kaikuu tsaarin hymni. Aseiden kalske, kavioiden kopse, ratsujen tavantakainen hirnunta ja siihen sekaantuva tuhansien ihmisten riemulaulu muodostuu helvetilliseksi sekasorroksi. Ja kylmän, lumisen kaupungin ja kylmän lumisen valtakunnan mahtava valtias kuuntelee kalpeana hymyillen: Siunattu olkohon…
Sitten hän kääntyy, oikoo jäseniään, haukottelee pitkään ja sanoo:
— Iivana, suklaatini!
* * * * *