— Ungarn! Ungarn!
Kun ilmoittauduin ainoana turanilaisena, tarttuivat saksalaiset minuun ja asettivat pöydälle.
Tällä hetkellä joku parantumaton veitikka (joka, tiedän sen, aina piilee tuolla sydämeni syvyydessä) pani minuun ajatuksen, että sanelisin ukkosäänellä: "Hös vértöl pirosult gyásztér sóhajtva köszöntlek" (Huokaillen tervehdin sinua, sankariveren punaama murheenmaa). Mutta minulla ei ollut rohkeutta sitä tehdä. Sen sijaan sanoin saksaksi etten koskaan elämässäni ole puhujana ollut näin suotuisassa asemassa, sillä saatan huoletta ilman ajattelematta laverrella mitä hyvänsä, ei ainoakaan sielu läsnäolevista ymmärrä sitä. Alotan siis.
Tämän jälkeen pidin unkarinkielellä viisi minuuttia kestävän tervehdyspuheen ritarilliselle Saksan kansalle. Sitten vasta oli minulla tilaisuus iloita, että olin onnistunut tukahuttamaan veitikan itsessäni, sillä puheen jälkeen sain tietää, että siellä on vanha Danzer, Wienissä sanomalehtimiehenä elävä kansalaisemme, joka ei ollut unohtanut unkaria.
Kun astuin alas pöydältä, hyvin täytetyn velvollisuuden nostamat hikipisarat otsallani, tarttui minuun vahvarakenteinen, voimakas ja tuuheaviiksinen mies ja sanoi ranskaksi:
— Te olette unkarilainen?
— Niin olen.
— Minä olen översti Krilov, venäläinen sotilaskirjeenvaihtaja.
— Iloitsen suuresti.
Me vaihdoimme nimikorttia, puristimme kättä, viiden minuutin päästä sampanjoitsimme, kymmenen minuutin kuluttua sinuttelimme toisiamme ja sitten hän veti tuolinsa minun viereeni.