— Ehkä sinua kummastuttaa, että minä lähestyin sinua, unkarilaista? — alkoi hän.
— Tahtoisin todellakin tietää, ketä minun on kiittäminen tästä myötätuntoisuudesta…
— Isääni. Hän näet kenraali Bebutovin komennon alaisena, tsherkessiläis-turkkilaisten ratsumiesten kapteenina, soti teitä vastaan…
— Ja loukkasi…
— Kuinka hän olisi loukannut? Ensiksikin kuulin häneltä sata kertaa, ettei Venäjä koskaan ole tehnyt suurempaa tyhmyyttä ja vääryyttä kuin silloin, kun se auttoi Itävaltaa teitä vastaan… Toiseksi te niin urhoollisesti puolustitte itseänne venäläistenkin ylivoimaa vastaan, että kaikki upseerimme täynnä ihmettelyä palasivat kotiin luotanne… Isänikin. Ja hän pani velvollisuudekseni (ukko oli omituinen mies) että missä hyvänsä tapaan unkarilaisen, kohtelisin häntä veljenäni, ystävänäni ja tekisin kaikki että hän seurassani hyvin viihtyisi.
Luonnollisesti me sen puheen jälkeen tyhjensimme monta lasia Pommeryä aikoja sitten kuolleen kapteenin muistolle. Sitte siirryimme Alsterin mustan veden viereiselle terrassille ja aloimme juoda kahvia, venäläisen tavan mukaan melkoinen määrä paloviinaa sen mukana.
Leveänä lepäsi edessämme vesipeili, jossa Hampurin tuhannet lyhdyt loistivat. Oli suloinen ja lämmin Kesäkuun yö. Venäläinen avasi liivinsä, katsoi etäisyyteen ja sanoi murisevalla äänellä:
Paljon kertoi hän minulle sotaretkestä. Varsinkin siitä hädästä, johon
Vácz'issa joutui. Kerronko?
— Heinäkuun 17 päivän tappelusta? Tietysti, tuskin maltan odottaa.
— Tyhjentäkäämme tämä lasi ja sitte kuuntele. Kuvittele, että isäni kertoisi sen minulle.