Unkarilainen.
Heinäkuun 14 p:nä — en enää tiedä niissä leirimme oli — sai rykmenttimme, 2:nen turkkilais-tsherkessiläinen ratsurykmentti, jota kenraali Bebutov itse johti, käskyn piirittää Vácz'ia. Varhain aamunkoitteessa lähdimme liikkeelle, jotenkin varomattomasti; torvenpuhaltajat soittivat marssia ja miehistö hyräili säveltä. Kylissä, joitten läpi ratsastimme, emme nähneet ainoatakaan sielua. Portit, ovet, ikkunat olivat suljetut. Myöhemmin kuulimme eräältä papilta että me kansan silmissä olimme koirapäisiä tataareja, jotka Unkarin kansansaduissa näyttelevät niin suurta osaa. Erään slovakkilaisen kylän (Szöd?) läpi kuljimme myös, siellä pappi muutamien vanhojen miesten kanssa tuli vastaamme kylän päähän; papilla oli risti kädessä, ja kun etujoukkomme lähestyi, kohotti hän sitä. Sitten astui hän ensimmäisen upseerin luo ja sanoi:
— Rukoilen teitä, älkää koskeko meidän hurskaaseen kylään. Me olemme köyhiä, ette te voi meiltä mitään saada.
Rykmentti seisahtui tänne ja miesten annettiin juoda. Sillä aikaa kokoontui yhä useampia miehiä heidän ympärilleen. Vaimoja ja lapsia ei näkynyt ainoatakaan. Myöhemmin saimme tietää että heidät oli kätketty kirkkoon.
— Missä nuorukaiset ovat? — kysyin papilta, sillä kolmeakymmentä nuorempia miehiä en nähnyt.
— Heidät vietiin honvédeiksi, mutta me emme tietysti voineet sille mitään.
Lyhyen levähdyksen jälkeen kuljimme eteenpäin. Ennen pitkää oli edessämme Vácz'in kaupunki, joka heinäkuunpäivän paahtavassa kuumuudessa tarjosi kauniin näköalan. Rauha ja hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Jokainen, jonka tapasimme pellolla tai viinitarhassa, teki ristinmerkin. Mutta oli niitäkin, jotka eivät pitäneet meitä koirankaan arvoisina. Muistan yksinkertaisia talonpoikia, jotka tienvarrella ojan reunalla loikoillen, eivät räpäyttäneet silmiäänkään, kun rykmentti kulki heidän ohitse. He tupakoivat liikkumattomina. Me emme heihin tehneet mitään vaikutusta. Kolmea katua myöten yhtaikaa marssimme sisään Vácz'iin, siten että ensin sata ratsumiestä nelisti kaupungin päähän ja kun tuli ilmi että siellä ei ollut vihollisia, kuljimme kaikki sisään. Bebutov kutsutti pormestarin isolle torille ja selitti hänelle, ettei kenellekään tapahdu mitään pahaa, jos asukkaat käyttäytyvät rauhallisesti. Päinvastaisessa tapauksessa, jos yhdenkään ratsumiehen hiuskarvaankaan kajotaan, polttaa hän kaupungin poroksi. Pormestari kumarsi.
— Eikö täällä jo ole ollutkin joku tappelu? - kysyi Bebutov.
— On. Armottomasti lyötiin itävaltalaiset. Ettekö Te, herra kenraali, tiedä sitä?
Me hymyilimme itseksemme. Seuraksemme annetut itävaltalaiset upseerit eivät liioin kerskailleet siitä.