… Ajatuksiin vaipuneena ratsastin leiriin päin. Erikoista rotua, kovaa rotua, viehättävää rotua.
Venäläinen.
Hampurista Kiel'iin ja Kiel’istä Kööpenhaminaan, Tanskan pääkaupunkiin, matkustimme "Prins Valdemar" laivassa.
Hämärässä jätimme Kiel'in lahden. Punaisena laski aurinko länteen ja peitti kaikki tummalla hohteellaan. Pian olimme Itämerellä ja musta laiva kulki nopeasti eteenpäin verilaineita nostavassa punaisessa vedessä. Me istuimme kapteenin komentosillalla, äänettöminä, milloin katsellen näkyvistä katoovaa mannermaata, milloin aavaa merta. Lopulta olimme kokonaan hyrskyävän veden vallassa ja kuuntelimme mastoköysissä vinkuvan tuulen soittoa. Tuli pimeä. Emme enään nähneet toistemme kasvojakaan. Soitettiin illalliselle. Menimme alas sähköllä valaistuun suureen ruokasaliin. Yhteen nurkkaan vetäytyneinä söimme ja joimme ja kun sytytimme sikarimme, sanoi Krilov:
— En ole pitkään aikaan puhunut sinulle isästäni. Mutta vielä on jotain kerrottavaa.
— Olen pelkkänä korvana.
— Kuuntele sitte tsherkessiläiskapteeni Krilovin tarua.
* * * * *
V. 1849 syksyllä alkoivat viimeiset venäläiset sotajoukot marssia Unkarista. Meidän rykmenttimme oli yksi viimeisimpiä. Saatat kuvitella itsellesi, mitenkä me iloitsimme, kun saimme käskyn: "kotiinpäin mars!" Iloisesti laulaen lähdimme pohjoista rajaa kohti. Mutta en kiellä, että oli niitä, joita kotiinlähtömme teki vieläkin onnellisemmiksi kuin meidät ja ne oli maan asukkaat. Me olimme syöneet heiltä jotensakin kaikki ja jätimme heidät kurjuuteen.
Minä johdin jälkijoukkoa. Ratsastin komppaniani kanssa rykmentin perästä. Hitaasti saavuimme Karpaateille. Seutu muuttui autioksi. Sumuisena syyspäivänä jouduimme pieneen kaupunkiin. Siellä asui saksalaisia, talot oli rakennettu vanhanaikaiseen tyyliin. Kun tämä monen päivämarssin aikana oli viimeinen kaupunki, päätimme levähtää siellä. Pienessä, siistissä, yksikerroksisessa ravintolassa tulimme hyvin toimeen; isossa salissa paloi tuli avonaisessa liedessä ja väsyttävän ratsastamisen jälkeen lepo tuntui suloiselta.