Suureksi iloksemme tapasimme ravintolassa rykmentin lääkärin, yleisesti rakastetun vanhan sotilaan, joka ainaisella hyvällä tuulellaan osasi vaikeitten sotaretkien aikana pitää upseerikuntaa hyvällä päällä. Tohtori oli eilen jäänyt rykmentistään, sillä hän oli väsynyt ja tahtoi nukkua tarpeekseen. Minun ei tarvitse sanoakaan, että ruokapöydälle tuotiin Unkarin hienoimpia viinejä ja hyvästi niitä juotiin.
Me istuimme parhaallaan syömässä, kun ovi suurella ryskeellä aukeni ja sisään syöksee paitahihasillaan nuori mies. Hänen selkänsä oli ihan verinen.
— Hyvät herrat, te olette venäläisiä upseereja. Minä olin unkarilainen upseeri, otin osaa kahteenkymmeneenkahteen taisteluun…
Tässä silmänräpäyksessä syöksyi sisään kolme neljä aseellista itävaltalaista sotamiestä. Minä nousin ja astuin sotamiesten eteen.
— Mitä tahdotte?
— Tuota miestä tulimme hakemaan.
— Mitä noilla sotamiehillä on teidän kanssa tekemistä? — kysyin nuorelta mieheltä.
— Hyvät herrat upseerit, — jatkoi unkarilainen — kaupunkiin on saapunut keisarillinen siviilikomisarjus, vangitaksensa pakosalla olevia honvédeja. Meitä on täällä neljä honvédia, jotka antauduimme Komárom'issa ja siellä saadun suojeluskirjan nojalla ei meitä saa mitenkään loukata… Siitä huolimatta keisarillinen komisarjus vangitsi meidät ja kun emme tahtoneet antaa pois suojeluskirjaamme…
Ääni sortui nyyhkytyksiin.
— Annatti hän keppiä, — änkytti hän tuskin kuuluvasti.