Todistuksen annoimme pormestarille, sitten nousimme ratsujemme selkään ja suuntasimme kulkumme alkavassa hämärässä vuorille.
Kaupungin päässä ratsasti eteemme korpraali ja kolme sotamiestä.
— Kaivoitteko hänet hyvästi maahan? — kysyin.
— Niin, ett'ei häntä viimeisenä tuomiopäivänäkään löydetä, — murisi korpraali.
— Hyvä on, pojat, puhaltakaa torvianne, eteenpäin!
Ja kuusimetsä ja pimeys olivat jo aikoja sitten kätkeneet pienen joukon, kun alhaalla laaksossa yhä vielä saattoi kuulla torvien räminän, terävänä, uhkaavana, pelottavana.
Ehkä kavaltajakin silloin kauhistui jäljettömässä, salaisessa haudassaan.
* * * * *
Sydämeni värisi niinkuin kuumennettu kattila. Minun oli lämmin. Otin pois kaulahuivini ja menin ylös kannelle… Kauvan tuijotin hyrskyvään mereen.
Kummalliset ajat! Käsittämättömät ajat! Kun vallananastajat kahlasivat veressämme, kun maa jo oli kahleihin kytkettynä, silloin vieras, vihollisen sotilas pimeässä kaataa ja kostaa kavaltajan, joka oli rikkonut kansaansa vastaan…