Keisari
1849.
I.
Oli kuutamoinen Syyskuun ilta. Syksyinen kaste kimalteli kedolla.
Etäällä Tonavan ja Vág'in uomain yli leijaili harmaa sumu.
Kumealla töminällä eskadroona husaareja kulki Komárom'ista O-Gyallaa kohti. Bocskay-husaareja olivat. Syvä hiljaisuus vallitsi riveissä. Ratsujen ja ratsastajain päät olivat painuneet alaspäin. Joskus kalahtivat jonkun varukset, kun hevonen pelästyen jotakin pimeätä pensaikkoa hypähti syrjään.
Etumaisina ratsastivat upseerit. Äänettöminä hekin. Veriset varjot seurasivat heitä hiljaisella tiellä. Eilen oli Klapka antanut ampua kymmenen nuorta husaaria heidän joukostaan; ne tahtoivat karata, sillä — onhan jo kaikki hukassa. Hyviä tovereja olivat ja urhoollisia sotilaita, mutta epätoivo sai heidät horjumaan. Kuolivat. Niin piti käydä. Komárom'in linnaa ei saa pelkurimaisesti heittää: murentakoot rikki viimeisen jalanalan maata Unkarista!
Bocskay-husaarien kolmas eskadroona meni etuvartioksi Puszta-gyallan csárdalle. Linnankomentaja oli laskenut heidän sydämelleen että olisivat varuillaan. He ovat piiritetyt, väkivalta ja petos uhkaa heitä. Ehkä koko maan kohtalo riippuu karnisoonin lujasta käytöksestä.
He lähestyivät Tuszta-gyallan pientä metsää.
— Seis, kuka siellä? — kuului heidän edestään puiden alta.
— Unkari! — vastasi kapteeni Szentgáli.