Bardóczy suuteli miekkaansa ja pisti sen tuppeen. Muut tekivät samoin.
He tunsivat itsensä uroiksi, kaikkiin kykeneviksi.
IV.
On aamu. Edessämme on keisarikaupunki monine tuhansine taloineen, keskellä pyhän Tapanin kirkko ruskean torninsa kanssa. Tuhansittain ihmisiä kiiruhtaa työhönsä, ilma on täynnä savua ja tomua. Monet sadat kirkonkellot kutsuvat uskovaisia aamumessuun. Bardóczyn joukko kulkee välinpitämättömänä kaupungin läpi keisarin linnaa kohden. Kansa katselee heitä uteliaana.
Kas tuossa on linna… harmaitten, kuluneitten muurien takana asuu mahtava vallanpitäjä… Säihkyvin silmin katselee Bardóczy ylös linnaan… Astutaan ulkoportin lävitse… Vartijasta astuu aseisiin, soittokunta soittaa keisarihymniä… ensimmäisessä kerroksessa aukenee ikkuna ja ystävällisen näköinen kaunis, nuori mies hymyilee alas pihaan astuvalle joukolle.
— Keisari! — kuiskaa Bardóczy. Upseerit kalpenevat ja purevat huulensa yhteen. Heidän sydämensä sykkii kovasti.
Ylhäällä odotetaan heitä. Menkäämme! He hyppäävät alas hevosen selästä ja antavat ohjakset kahdelle husaarille. Sitte he, nuo kaksitoista unkarilaista lippua mukanaan, lähtevät astumaan ylös leveitä portaita.
— Mitä nyt? — jupisee Bodó.
— Kuulkaa — kuiskaa Bardóczy — keisari ottaa meidät vastaan yksinään. Me ympäröimme heti hänet ja uhkaamme kuolemalla, jos hän ei tee mitä käskemme. Heitettyämme tämän rakuunaviitan hänen ylleen tuomme hänet alas ja kun hän käskystämme on sanonut hovimestarille, että lähtee meidän kanssamme Schönbrunn'iin, ratsastamme sukkelasti pois hänen kanssaan.
Kannukset kovasti kilisten kajahtavissa käytävissä he saapuivat valtaistuinsalin ovelle. Siinä Bardóczy katsahti taaksensa. Kaikkien silmät loistivat niinkuin hänenkin. Hän näki että tässä joukossa ei ollut ainoatakaan pelkuria.
He asettuvat vastapäätä valtaistuinta. Suuri kaksoisovi aukenee.