— Keisari! — huutaa kimeä ääni.
Kumartavien kamariherrain tiheän rivin välitse astuu sisään kevein askelin keisari ja nousee valtaistuimelle. Hovimestari viittaa pitkällä, kultaisella sauvallaan, kamariherrat katoovat. Hovimestarikin poistuu. Keisari katsoo heihin lempeästi, ystävällisesti, rohkaisevasti. Hänen kauniit siniset silmänsä loistavat ilosta. Husaarit eivät liikahda. Jokin taikavoima on lumonnut heidät…
Bardóczy astuu askeleen eteenpäin.
Silloin kuuluu ulkoa sekavaa melua, ovi paukahtaa auki ja nuori rakuunaluutnantti syöksähtää sisään.
— Pakoon päässyt luutnantti! — huusi Bodó. Luutnantti juoksee valtaistuimen luo. — Majesteetti… petosta… tahdotaan tappaa teidät… Apua, apua! Nämä ovat unkarilaisia!
Avoimeksi jääneestä ovesta rientää sisään hovisantarmeja.
— Hyökätkää päälle! — ärjyi Bardóczy.
Ja paljastettu miekka kädessä hyökkäsi hän valtaistuimelle.
Mutta keisari ei enään ollut siellä. Hän oli kadonnut valtaistuimen takana olevan salaoven kautta. Kuolettavan iskun otti vastaan rakuunaluutnantti. Verisenä luhistui hän maahan.
Sillaikaa olivat husaarit pistäneet kuoliaaksi nuo pari santarmia ja sulkeneet ovet.