Ne, jotka hävisivät ilman pienintäkään kunnian ja maineen toivoa… joita odotti ainoastaan kärsimys ja kuolema… mutta jotka pelastivat kansan kunnian.
Ne, joitten luista kohosivat sotapäällikköjen ja valtiomiesten suuruutta kertovat muistomerkit ja joitten kuuluisuudesta tietää ehkä ainoastaan iltatuuli, kun se heidän haudoillaan puhjenneitten kukkien kanssa kuiskien leikkii.
Ja silloin nousin, paljastin pääni ja kohottaen kaksi sormeani kalpeaa kuutamoa kohden tein sen lupauksen että mitä kykyä Jumala minulle on antanut, sitä olen käyttävä pystyttääkseni viimeisen kansallisen eepoksen pienille henkilöille vaatimattoman muistomerkin.
Niin syntyi tämä kirja.
Siinä on todenperäisiä tapauksia, pölyisistä asiakirjoista, sen aikuisista kellastuneista kirjeistä, vielä elävien aikalaisten suullisista kertomuksista poimittuja. Siinä on haaveellisia juttuja, joilla halusin kuvata silloisten ihmisten huimaa luontoa… Muutamissa kertomuksissa olen kuvaillut omia rohkeita unelmiani… Siellä täällä helähtää iloisemmat kielet jokapäiväisen leirielämän ja hilpeämielisten, yksinkertaisten sotilaspoikien, kansalliskaartilaisten ajatustavan kuvaamiseksi…
Sydämestäni se lähti. Ottakaa se vastaan sydämiinne.
Sztrecsnón punaiset kukat.
I.
Joskus valtaa ihmisen joku suuri suru. Kun katselen lasteni iloisiin silmiin ja kuuntelen heidän yksinkertaista laverrustaan, juohtuu mieleeni, että elämä on niin kaunis ja niin lyhyt. Synnymme maailmaan, kömmimme vähäisen ulos sen lämpimään lekottelemaan, sitten palaamme heti takaisin olemattomuuteen. Kun kuutamoyönä näen myöhästyneitten lintujen kiitävän kuunvalossa, juohtuu aina mieleeni ihmisen elämä. Sekin on samanlainen. Tulemme pimeydestä, silmänräpäyksen näymme valossa, sitten taas nielaisee pimeys. Mistä tulimme, mihin menemme: näitä kahta salaisuutta emme voi selittää.
Mutta minulla on väsyneitä ja ikäviä hetkiä, jolloin elämä tuntuu pitkältä ja toivoisin että minäkin jo olisin tuossa pitkässä mustassa saatossa, joka alati kulkee hautausmaata kohden ja josta ei ikinä loppua tule. Jolloin olen kyllästynyt läähättävin rinnoin ja kalpein kasvoin sinne tänne juokseviin ihmisiin. Kyllästynyt tähän kylmään kivikaupunkiin, sen sairaloiseen komeuteen ja ikuiseen, huumaavaan meluun.