Silloin katoan täältä, eikä kukaan tiedä, mihin olen joutunut. Asetun Lagostan kallioiselle rannalle ja tuijotan ihaillen Adrian siniseen syvyyteen. Taikka piilen kangastavalle tasangolle pieneen valkoiseen taloon ja syön tummaihoisten talonpoikain kanssa yhdestä vadista tähtisen taivaan alla. Taikka nousen Karpaatein korkeimmille kukkuloille ja kuuntelen metsän huminaa, koskien kohinaa ja kotkain kimeätä huutoa.
Ja näiltä paikoilta tuon kotiin vanhoja, unohdettuja kertomuksia. En koskaan tiedä, meren kohinastako ne ilmestyivät, humisevat puutko niitä minulle tarinoivat vai vanhat paimenetko niitä kuutamoyönä korviini kuiskasivat.
Tämänkin kertomuksen olen siten kuullut, tahi ehkä uneksinut?
II.
Kuljeskelin Karpaateilla. Olin noussut korkeita vuoria, enkä päiväkausiin ollut nähnyt ihmisasunnoita.
Ja eräänä päivänä saavuimme vuoren huipulle, jonka yli kulki syvä tie, ja oppaani, vanha Szepes'in porvari Kristian Zimmer, virkkoi osoittaen alas laaksoon:
— Katsokaa, hyvä herra, tuolla on Puola. Tässä seisomme Unkarin rajalla.
Kauvan harhaili katseeni etäisyydessä, vihdoin se väsyi ja palasi läheisyyteen. Silloin huomasin hämmästyen, että huippu, jolla seisoimme, kasvoi pelkkiä punaisia kukkia.
— Katsokaa, vanhus, tällaista en ole ennen nähnyt, tällä vuorella kasvaa ainoastaan punaisia kukkia.
— Se on varmaa, että täällä ei ole ainoatakaan valkeata, sinistä tai keltaista kortta.