— Ja te ette tätä kummastele?
— En.
— Te tiesitte sen?
— Tiesin. Ja tekö ette olisi koskaan kuullut kertomusta Sztrecsnón punaisista kukista?
— En. Onko niistä joku kertomus?
— On.
Vanhus piirteli maahan pitkällä sauvallaan, sitten, ikäänkuin itsekseen jupisten, jatkoi:
— Te herrat, jotka asutte suurissa kivitaloissa toinen toisenne päällä, ette tunne maata. Te luulette, ettei sillä ole järkeä… On kuin onkin. Maa tietää, mitä tekee. Kylässämme hautausmaa on jaettu kahteen osaan. Toiseen osaan haudataan ainoastaan lapsia… Tämä osa kasvaa keväisin ainoastaan valkeita kukkia. Niin kaunis on silloin hautausmaa, on kuin puhtaan lumen peitossa… Ja koko kesän pysyy se samanlaisena. Siksi kun siihen sataa lunta. Ja talvellakin se on kuin täynnä valkeita kukkia. Puhtaat, viattomat sielut uinailevat meillä ijäti valkean käärinliinan alla. Kun minä olin pieni lapsi, kasvoi Sztrecsnón huippukin kaikenvärisiä kukkia, vaan nyt se ei voi muunvärisiä kasvaa kuin punaisia, sillä paljon verta on tälle vuorelle vuotanut.
— Enemmän, enemmän!
Minä asetuin hänen eteensä, katseeni kiintyi häneen ja hän jatkoi verkkaisella, katkonaisella äänellä kertomustaan.