Heitä oli kuusisataa älykästä, herrassäätyistä nuorukaista, jotka olivat heittäneet pois kaikki kirjansa tarttuaksensa miekkaan. Metternich'in kukistajoita, jotka olivat niskoitelleet Windischgrätz'iä vastaan ja yhden vuoden kuluessa tehneet Wienissä kaksi vallankumousta.
Kun sitten väkivalta pani keisarikaupungin ikeensä alle, katselivat he ympärilleen, missä päin vielä liehui vapauden lippu. Ja he lähtivät koko joukko Unkariin.
Saapuneet ylioppilaat järjestettiin legiooniksi ja virtana vuosi heidän verensä niin Siebenbürgen'in kuin Unkarin tappelutantereilla.
Heidän joukossaan oli herttuoita, kreivejä, paroneja, jotka olivat jättäneet mukavat kastellinsa Itävallassa mennäkseen kuolemaan vieraan kansan vapauden edestä. Ja monen ikivanhan saksalaisen perheen jälkeinen lepää tuntemattomassa haudassaan jossakin Ala-Unkarissa tai Siebenbürgen'in vuoristossa.
Ken heidän joukossaan oli kolmekolmatta-vuotias, hänellä oli jo oikeus kutsua legioonalaisia pojikseen. Nuorimpia kutsuttiin kumminkin säännöllisesti ukoiksi.
Veljeksiä olivat he kaikki, jotka olivat vannoneet toisilleen uskollisuutta elämässä, kuolemassa. Jokainen oli valmis minä hetkenä tahansa uhraamaan henkensä asetoverinsa tähden.
Pelkuruuden varjoakin rangaistiin ankarasti. Siinä kohdin nämä iloiset pojat eivät ymmärtäneet leikintekoa.
Tuona kylmän kylmänä Maaliskuun päivänä 1849 kulki pääkallo-legioona Jászberény'iä kohti. Viisi päivää he yhtämittaa olivat majailleet taivasalla ja laulunhaluisimpainkin poikain huulilla jäätyi jo nuotti.
Upseerit kävivät heitä katsomassa rivistä riviin.
— Mikä teille on tullut, pojat, näytätte niin surullisilta kuin vietäisiin teidät hirteen.