— Kalahan se oli.
Lauri repi maltittomasti tukkaansa.
— Älä sitä etupäässä terota, että se oli kala, vaan että se oli hirvittävä, pahaa ennustava kala. Se on luettava näin:
Kas siinäpä kala, kala hirmuinen, kala katsoa kauhea, julma.
— Jollen osaa lukea mieliksi, niin periköön Lauri plakaattinsa takaisin.
— No, sanoi Lauri, lue niin hyvin kuin osaat! Ja tuo plakaatit mukanasi kun palaat! Jäljennöksiä otettakoon niistä halusti. Hyvästi, Fabbe, onnea matkallesi.
Fabbe pisti paperit laukkuunsa ja lähti.
Hän suuntasi kulkunsa edemmäs itäänpäin, sivuten kirkon ja torin sekä saapui nummelle. Tällä kanervakankaan palstalla oli tärkeä tehtävänsä kaupungin ja paikkakunnan elämässä, sillä siellä pidettiin härkämarkkinoita, siellä koulupojat telmivät lomahetkillään, siellä sunnuntaisin porvarit harjoittelivat jousipyssyllä ampumista, sinne paikkakunnan vapaasukuiset toisinaan toivat näytteille pienen parvensa haarniskoitua ratsuväkeä, ja jolloinkulloin oli siellä turnajaisiakin pidetty. Nummen toiselta laiteelta kohosi ränstynyt linna, jonka tornien ja muurijanan päälle Gösta kuningas oli panettanut lautakatteet säilyttääkseen niitä kunnes ne vastedes saataisiin uudestaan rakennetuiksi. Tästä oitis etelään seisoi hietaharjulla, Munkkijärven rannalla, komean jalaviston keskellä harmaaveljistön luostari, muurilla aidattuna. Munkit eivät olleet niitä, jotka uneen hukkasivat huomenhetkiänsä. Fabbe näki heitä kolme tai neljä luostarin tiiliuunilla harjun juurella; he olivat alottaneet työnsä samaan aikaan kuin vasarat alkoivat kalkkua Gudmund mestarin talossa ja kaupungin muissa pajoissa. Fabbe tervehti heitä heiluttamalla hattuansa ja he vastasivat tervehtimällä. Kaalitarhassa puuhasi pari ikäkulua valkopartaista veljeä, ja portin suulla istuivat tämän veljeskunnan ainoat lihavat: kyökkimestari ja portinvartia. Tämä oli odottanut Fabbea, ja kun portinkello kilahti ja Fabbe pääsi, sisään luostarinpihaan, seisoi hänen edessään pieni esiveli Mathias, ruskeat silmänsä syvällä kuopissaan, ja saattoi hänet oikopäätä kapitulisaliin, jonka ikkunoista idänaurinko säteili sisään lasimaalausten lävitse, valaisten kirjavalla värivälkkeellään tummia kaappeja ja rahia kuvaveistoksineen. Yksi kaappi avattiin ja esiveli otti esille pari kolme painettua paperia, ojensi nämä vastahakoisen näköisenä Fabbelle sekä pyysi häntä ottamaan ne laukkuunsa ja, sopivan tilaisuuden sattuessa, lukemaan niitä talonpojille.
Fabbe silmäili, ennenkuin kääri paperit kokoon, ylintä, jossa oli kuvattuna kummallinen kalantapainen otus, ja luki seuraavan värssyn:
Pyhä kristikunta, kuule sie, jota valheen oppi jo raastaa
nyt julmemmin kuin milloinkaan! Tahon oudon kumman haastaa:
Nyt Rheinin virrasta perjantaisin kurkottaa kala, huutaa:
Voi syntisjoukkoa! Kuuletkos sa Lutherusta valhesuuta!