Fabben lukiessa punehtuivat esiveljen kuihtuneet posket. Hänen esimiehensä, provinsiaali, oli hänelle jättänyt nämä painotuotteet ja käskenyt häntä tekemään mitä hän nyt teki. Hän laski katseensa maahan.
— Taivaan herra! Entä jos tämä ei olekaan totta — ja minä epäilen pahasti!…
Esiveljen ruumis oli jo aikaa asettanut taloutensa paaston ja lihankurituksen kannalle eikä siitä sanottavasti kärsinyt. Mutta omaantuntoon nousi tuontuostakin epäilyksiä, joista hän hiljakseen riutui varjon näköiseksi.
V.
JÖNKÖPINGIN LINNASSA.
Kun Fabbe nyt oli niin likellä linnaa, ei hän tahtonut mennä siitä sivutse hyvästi jättämättä sikäläisiä tuttaviaan. Hataraa laskusiltaa myöten, joka ratisi ja ritisi saumoissaan kun se ohjesäännön mukaisesti iltasin nostettiin ja aamusin laskettiin, pääsi kuivuneen vallihaudan yli, johon linnansotilaat olivat kaalitarhoja istuttaneet. Vallin halki aukeni kahden ruostuneen vallipyssyn alitse holvi päättyen porttiin. Fabbe soitti: halkioin portinkello kilistä rämähteli surkeasti, vastahakoinen lukko naukui nuivasti avainta väännettäissä, ja Fabbe tervehti linnan vahtimestaria sekä nelimiehistä linnanväkeä, joka täysilukuisena oli pihalla tornin edustalla. Vahtimestari oli kuudenkymmenen ikäinen, pitkä, varteva mies, vielä voimissaan. Yksi noista neljästä käveli vartioiden vankilan edustalla; hän oli valkopartainen ja näytti käyvän seitsemättä vuosikymmentänsä. Yksi ainoa oli nuori, se joka vahtimestarin kanssa vuorotellen ratsasti lennättämässä tietoja esivallalle.
— Kevät on käsissä, virkkoi vahtimestari; eilen ennen sitä varmaan tiennyt, tiedän sen ainakin nyt, koska Fabbe ilmestyy matkatamineissa. Minnekäpäin aijot tällä kertaa lähteä?
— En tiedä.
— Etkö tiedä?
— En. Vapaa sälli ei suunnittele retkiänsä niin säntilleen eikä välitä minne sitä mennään, kun vain matka sujuu. Siinä se matkan hauskuus onkin. Olenpa sentään tuuminut kulkea Östbon kihlakunnan kautta.