Omituinen seikka oli vaan, ettei Lauri saanut ketään puolelleen, vaikka useimmat hänen vastustajansa salaa myönsivät, että hän teoriian kannalta oli oikeassa. Mutta nämä älysivät yhtä hyvin kuin toisetkin, että tähän kohtaan oli vaarallinen koskea, että siitä sangen, helposti voisi syntyä kautta maailman mainittava julkipahennus. Yritettiin siis sekä hyvällä että pahalla saada häntä vaikenemaan; mutta eivätpä nuo yrittäjät tunteneet Lauri Gudmundinpoikaa. Kerrankin oli oppisali miltei täynnä ylioppilaita, sinne lähetettyjä mellastamaan. Siellä huudettiin, naurettiin, vihellettiin, matkittiin jos joitakin eläinten-ääniä, mutta kaikkia kovemmin kuului kuitenkin ärjäys: "vaiti, lurjukset!", ja kun ei ärjäisijää heti toteltu, karkasi hän alas istuimelta, tarttui kummallakin kourallaan yhteen rähisijään ja viskasi tuon koko joukon ylitse, jonka jälkeen hän tempasi käsiinsä pitkän penkin ja ajoi sillä koko kuulijakunnan ulos akkunoista ja ovista tai penkkirivien alle.
Se yleinen vastustus, joka häntä kohtasi Saksan protestantti-maissa, tuotti seurauksen, jota ei kukaan aavistanut, tuskinpa hän itsekään, ennenkuin se tapahtui. Dogmirakennuksen täytyy seisoa erehtymättömyyden pohjalla, eikä ainoastaan erehtymättömän raamatun, vaan erehtymättömän raamatuntulkinnankin pohjalla. Muuten on se laadittu juoksevalle hiekalle, ja tuulenpuuskat ja rankkasateet kaatavat sen kumoon. Jos Lauri muuten moittikin paavinuskoa, mistä lieneekään moittinut — se hyvä sillä kumminkin oli, jota hän piti kirkon lujana perustana, nimittäin johdonmukainen erehtymättömyyden oppi, ja saattoihan tuleva aika tuon kirkon puutteet parantaa, jahka joku rohkea parantaja ehti paavinhiipalla päänsä kruunata. Mitäs sitä epäiltäisiin? Lauri lähti Roomaan, hylkäsi julkisesti lutherinopin ja esitettiin paaville, joka vastaanotti hänet kunnioittavasti. Hänen tosin kuiva, mutta pauhaava ja järisyttävä kaunopuheisuutensa — ukkosen jyrinä sateen vilvotusta vailla — hänen häikäilemätön vakivarmuutensa, johon nyt yhtyi mittamääräinen ja tavallaan vaikuttava nöyryys häntä ylempiä kohtaan, hänen muhkea muotonsa ja uljas ryhtinsä, jotka paraiten tekivät tehonsa kun hän juhlapuvussa alttarilta toimitti papinvirkaa, jopa hänen ääretön väkevyytensäkin, josta juteltiin monellaista niin ylhäisten kuin alhaisten kesken, ne vetivät hänen puoleensa kaikkien huomion ja jouduttivat hänen nousuaan kirkkovallan yläasteille. Hänellä oli toivossa piispanistuin ja hän saikin sen kymmenen vuoden päästä.
Mutta näiden vuosien kuluessa liikkuivat hänen ajatuksensa entistään enemmin isänmaassa ja sikäläisten tapausten keskellä. Hän oli valmis milloin hyvänsä lähtemään matkalle, rientämään Ruotsiin heti ensi sanan saatuaan rauhattomuuksien synnystä siellä, valmis rupeamaan kapinan johtajaksi Gösta kuningasta vastaan. Päivisin oli tämä mies se, jota hän pahimmin vihasi, ja vanhan opin palauttaminen se, mitä hän etupäässä harrasti. Öisin ilmaantui unelmissa muita vihattavia, muita innon harrastettavia. Silloin seisoi Slatte kuningas Göstan paikalla. Laurin nyrkit puristuivat unissa, hänen rintansa läähätti, hänen otsaltaan valui hiki, milloin tämä haamu ilmestyi hänelle. Hän ähkyi tuskissaan: kostoa! kostoa!
Kolmasti oli tullut liioitelevia huhuja levottomuuksista Taalainmaalla ja Smoolannissa, houkutellen Lauria Ruotsiin. Minne hän silloin lähti, sitä ei Margareeta rouvakaan saanut tietää. Kun hän Ruotsista palasi, tiesi tuskin kukaan hänen siellä käyneenkään. Toimetonna hän ei kuitenkaan siellä ollut.
* * * * *
Slatte oli lähettänyt enimmän osan sotakykyistä väkeänsä Arvi Niilonpojan johdolla Blekingen rajalle. Sinne oli ilmaantunut sissijoukkoja, jotka polttaen ja havitellen levittivät pelkoa ja kauhua lavealti ylt'ympärilleen. Niiden johtajana sanottiin olevan Niilo Dacke ja eräs Jon Antinpoika niminen mies. Nämä olivat edeltäpäin lähettäneet kirjeitä, joissa rahvasta kehotettiin nousemaan kapinaan, jolla tyranni Gösta Erkinpoika saataisiin karkotetuksi, vanha usko maahan palautetuksi, verot alennetuiksi, verottomat maatilat kirkon huostaan korjatuiksi, sekä saataisiin toimeen valtakunnanneuvosto, jäseninä hengellisiä miehiä, ja valtiopäivät, säätyinään talonpoikia ja porvareita. Kapinoitsijat menettelivät alussa maltillisesti; mutta missä rahvasta ei haluttanut heihin liittyä, siellä hävitettiin ja poltettiin.
Muutaman päivää Arvi Niilonpojan lähdön jälkeen tuli tietoja Slattelle, että kapina oli levinnyt myöskin pohjois-Hallannin ja eteläisen Länsigöötanmaan rajaseuduille, ja, että monimiehinen joukko oli tulossa Slatten maakuntaa hätyyttämään. Pari sataa miestä ehti Slatte kiireessä koota. Ehtoopäivällä tuli sanoma. Illalla lähes puoliyöhön asti kajahteli kautta metsien torvien ääni. Päivän valjetessa seisoi joukko aseissa Slattelan pihalla, ja sen edessä odottivat ratsun selässä Gunnar Svantenpoika ja hänen vaimonsa Dagny Joulfintytär, samalla kuin vanha päällikkö istui tyttärenpoikansa Sten Gunnarinpojan kehdon vieressä, katsellen nukkuvaa lasta, ja kohotetuin käsin rukoili ylhäältä siunausta lapselle.
Gunnar Svantenpoika oli harteva, solakka nuorukainen, isäänsä mittavampi, mutta hänen näköisensä kasvoiltaan ja yhtä norja vartaloltaan. Kasvojen iho oli lapsellisen hieno ja hehkeä, ja poskilla oli vielä poikuuden piirteet, vaikka hän oli yksikolmatta vuotta täyttänyt. Dagny ei ollut juuri yhtään muuttunut, siitä kuin Margit näki hänet ensi kerran. Siinä oli pariskunta, joka helotti raikasta nuoruuden soreutta.
Tultuaan pihalle meni Slatte Dagnyn eteen. He katsoivat toisiaan silmiin ja hymyilivät merkitsevästi. — "Sinun siunauksesi lapselle on oleva sen paras perintö, isä." — "Pienokainen saa elää", sanoi Joulf, "sen tiedän, ja hänen suvustaan syntyy monta, joista tulee suvulle kunniaa, kansalle hyötyä ja kunnon elämälle karttumusta". — "Kuinka onnelliset olemmekaan olleet sinä, minä ja Gunnar!" kuiskasi Dagny. — "Niin, onnelliset", toisti vanhus.
* * * * *