Aamiainen tuotiin kenenkään mitään puhumatta. Ruokaa pöytään sääliessään katsoi Birgit sälliä tiukasti silmiin ja sanoi matalalla äänellä: ennen tulit kumminkin selvänä tänne. Viime vuonna olit päihtynyt. Niin olet nytkin. Ensi vuonna tulet kai juopuneena. Alasmäkeä menet, Heikki parka!
— Niin menen, Jumala paratkoon! Pirjetta, annas mulle kipponen oltta!
— En tippaakaan! Häpeä vähä! Birgit käänsi hänelle selkänsä. Fabbe näytti olevan pahoillaan, mutta söi hyvällä halulla.
Tuvassa oltiin taaskin ääneti. Kuului ainoastaan astiain ja pöytäkalujen hiljaista kalinaa sekä sateen ropinaa katolta. Fabben silmät tottuivat vähitellen puolihämyyn.
— No, katsopas, onhan täällä pikku Gunnar! Ja Svante tohtori!
— Päivää, Heikki, sanoi tohtori. Olet lähdössä kesäretkellesi.
— Niin kyllä. Olen oikeastaan maankulkijaksi luotu. Taitaapa tohtorikin joinkin määrin olla sitä. Kai kohta käytte Gudmund mestaria katsomassa? Siellä voivat kaikki hyvin ja kaikki on entisellään, paitsi että kumppanini ovat uskonasioissa alkaneet eri köyttä vetää. Yksi on hyvä catholicus ja hänellä on joukkonsa; toinen on luthericus ja johtaa joukkoansa; kolmannen epäillään olevan anabaptisticus. Neljäs on Fabbicus mies joukoton ja se olen minä. Lauri paisuu ja venyy oikein aika mieheksi. Hän on jo isänsä mittainen, mutta hartevampi, ääneltään ja olennoltaan kahta rohkeampi. Hän kuuluu kohta matkustavan Wittenbergiin. Pikku Gunnar — Jumala siunatkoon sinua, pieni keruubi ja seraafi — näyttää myöskin kasvavan.
Hetken aikaa ollaan ääneti, jolla välin Fabbe urkkii ympärilleen.
— Anteeksi, herra tohtori, mutta missä villakoira on?
— Mikä villakoira? Ei minulla koskaan ole villakoiraa ollut.