Tätä riimukiven juttua Margareeta emäntä tarkotti keskustelussa, jota paraikaa kesti hänen ja poikansa välillä venelaiturilla.
— Kun olen Wittenbergistä palannut, jatkoi Lauri, silloin me, sinä ja minä, otamme ensi huoleksemme hellin sormin tehdä lopun tuosta tuhrimisesta, joka kuluttaa isältä niin paljon aikaa, tuottamatta mitään hyötyä. Eikös ole kummallista, äiti, että hän, vaikka ammatiltaan seppä ja ainoa seppä Ruotsissa, joka osaa tehdä koruhaarniskoita ja korukypäreitä niin hyviä kuin ikänä paraat Saksasta ja Flanderista tuodut — eikö ole kummallista, että hän, jonka isoisä lähetti ulkomaille vartavasten sepäntaitoa oppimaan, istuu yhden tunnin, korkeintaan kaksi, päivässä siinä työssä, vaikka tilauksia tulee hänelle ehtimiseen, ja mieluummin tuhrii maalarituvassaan jonnin joutavia tauluja, joita ei kukaan osta? En katso tätä ollenkaan rahatulon kannalta, sillä taivaan herra on suonut meille maallista hyvää yltäkyllin, ja jos isää vanhoilla päivillä huvittaa hassun homma, hommatkoon aikaa. Mutta minun luja uskoni on, että hän värituhrauksillaan vahingoittaa kuolematonta sieluansa. Paavillisia loruja ja valheita hän enimmästään maalaa: paraikaa on hänellä käsillä tarina Franciskosta, harmaaveljistön perustajasta. Perinnä ja ylinnä täytyy minun pyrkiä pelastamaan isäni sielua ja puhdistaa se pakanallisesta ja paavillisesta taika-uskosta. Siihen olen velvollinen poikana ja papiksi aikovana.
Gudmund mestarin askelia kuului ja järviaitan portista näkyi että hän oli aivan likellä. Kohta perästä tuli myös Svante tohtori Margitin ja pikku Gunnarin kanssa näkyviin.
Mutta Laurin huomio kääntyi toisaalle, kun venevajan takaa kuului kirmailua, loisketta ja hilpeitä huutoja ja kohta perästä neljä viisi alastonta poikaviikaria juosta viiletti laitoon rantaveteen.
— Lurjukset, ärjäisi Lauri keppiä ravistaen. Kun kehtaattekin täällä loiskia, kirkua, ja metelöidä! Heti maalle, taikka…
Tähän ennätti Gudmund mestari, paikalle ehtineenä sanoa: Pojat, jollette rupea kovin isoäänisiksi, riitaisiksi ja vaivalloisiksi, saatte kyllä uida tässä. Ja kääntyen Lauriin kysyi hän: oletko unohtanut, että itsekin poikasena uit tuossa ja että sinulla oli Arvi Niilonpoika ja muita nuoria vesoja mukanasi?
Lauri oikaisi varttaan ja oli vastaamaisillaan, kun äiti nypisti häntä käsivarresta ja katsahti häneen rukoilevasti.
Gudmund mestari, joka oli odottanut inttäilyä tai juhlallista moitetta vastaukseksi, tuli, kun ei tätä kuulunutkaan, siitä oikein iloiselle päälle ja lisäsi tuttavallisesti: katsos, Lauri, se ei ole yksistään sitä, että pojille suodaan virkistävä huvitus, vaan katson tässä omaakin etuani. Poikain tänne juostessa tulen minäkin rantaan ja tarkastelen heitä tyynni ja ummistan vähä väliä silmäni, koetellakseni, näkeekö muistini silmä selvästi sen minkä ruumiin silmillä olen nähnyt. Sillä huomaappas: tässä teen harjotelmia maalausta varten, jossa tulee esiintymään pyhä Franciskus nuoruutensa sulosuvessa, kun hän jossain tilaisuudessa on riisunut yltään vaatteensa.
Tämän luottamuksen Lauri palkitsi säälivää halveksuntaa ilmaisevalla katseella. Margareeta äiti meni kalustoaitan sisällystä tarkastamaan. Lauri lähti laiturilta. Hänen sisunsa kuohui siitä, että isä noiden nulikkain kuullen oli peruuttanut täysikäisen poikansa antaman käskyn. Hän tahtoi saada jotain kouriinsa rutistettavaa, jotain lyötävää laskeakseen kiukkunsa väljemmälle. Hän poikkesi äkkiä oikealle naulapajaan, heitti yltään mekon ovella, sitaisi vyölleen nahkakaadin, kääri hihansa ylös, sieppasi pihdit ja vasaran, työnsi tieltään yhden sälleistä, otti jonkun ahjosta vasta vedetyn rautakangen, laski sen valkoisenaan hehkuvan pään alasimelle, kärjesti tuon muutamalla vasaraniskulla, painoi sen alasimenreunaan kiinni, iskaisi siitä taltalla irti puikon, pisti tämän naulastuolin läpeen, muodosti nopeasti vasaroiden naulankannan ja ajoi vielä viime iskulla valmiin naulan ulos lävestä — kaiken tämän melkein yhtä pian kuin se tässä kerrottiin.
Margit oli pyytänyt saada lähteä veneretkelle kaupunginlaiturien ulkopuolelle isänsä, Svante tohtorin ja Gunnarin seurassa. Sill'aikaa kun tohtori pani veneen reilaan, istui Gudmund mestari tarkastellen, kuinka poikain pienipuiset hennot lihakset heidän uidessaan vilkkuivat ja värjyivät vienon päällystänsä alla, kuinka lihasten liikkuessa notkea iho aaltomaisesti kohoili ja ruumiinmuodot tämän mukaan eloisasti muuttelehtivat. Hän tavotteli silmäänsä milloin mitäkin muodonsävyä ja piirrettä jäsenten, etenkin kaulan, vartalon, käsivarsien ääriviivoissa ja liikunnoissa. Hän odotti, että joku heistä sattuisi tulemaan juuri siihen asentoon, jota hän oli Franciskolleen aikonut. Kun sitten veneestä oli vesi luotu ja hän oli siihen astumaisillaan, seisahtui hän äkkiä, katsoi kiinteästi talaan seinään ja osotti sormellaan niitä polveilevia valoviivoja, joita auringonvälke väreilevältä vedenpinnalta siihen kuvasti.