— Sitä minäkin kauan olen ajatellut, virkkoi Margareeta rouva, mutta kukas sen asian auttaa? Minä en sitä voi, sen tiedät.
— Minä voin, lausui Lauri ja tyrkkäsi keppinsä laiturin lautaan. Mikä korjausta kaipaa, se pitää korjattaman.
— Meidän tulee menetellä varovasti, sanoi Margareeta rouva, yritellä vain hiukan verran erältään. Muuten pelkään, että isä panee sen pahakseen.
— Tietysti menettelemme varovasti. Ratkaiseva isku jääköön siksi kunnes minä palajan Wittenbergistä ja olen maisteri. Silloin ei kukaan enää soimanne minua poikanulikaksi, joka nousee isäänsä vastaan. Olen aina sydämessäni häntä kunnioittanut, mutta en salli että hän saattaa itsensä ja meidät kurjuuteen.
— Kuten sanottu: meidän tulee noudattaa mielenmalttia, sanoi äiti.
Pelkäänpä että isä vielä itsekseen murehtii riimukivensä kohtaloa.
Nämä sanat tarkottivat erästä edellisen syksyn tapahtumaa. Gudmund mestarilla oli, länteenpäin Jönköpingistä, Vetterin rannalla isiltä peritty Kortebon kartano, jonka asuinrakennuksen ympärille rouva Margareeta oli istuttanut kaalitarhan, jota hän uutterasti viljeli, hoiti ja kasteli. Viljelys ulettui erään tammisten reunaan asti. Täällä oli, tiesi kuinka monta vuosisataa, seisonut kivi, joka maanpinnalta kohosi kahden miehen korkuiseksi ja oli molemmilta puolin samoin kuin syrjiltään piirretty täyteen riimukirjotuksia. Ylinnä toisella sivulla häämötti pienellä silopinnalla kuva esittäen kypäripäistä miestä kahdeksanjalkaisen hevosen selässä. Ne jotka olivat nähneet Slatten, väittivät ratsumiestä hänen muotoonsa vivahtavaksi. Ratsastajan edessä näkyi nainen ojentavan juomasarvea. Useat riimuista tunsi Gudmund mestari ennestään — vaikkei varsinaisesti oppinut, oli hän kuitenkin tiedokas mies, pojan-ijästä asti opinhaluinen ja syvämietteinen — mutta toisia riimuja hän ei tuntenut, eikä hän eikä kukaan muu ollut osannut noista merkeistä ajatusta selville saada. Tämä oma ja aikalaistensa kykenemättömyys lukemaan mitä esi-isät olivat kirjotelleet varta vasten jälkeläisten tutkittavaksi, näytti hänestä estävän muinaisaikojen selville saamista, vieläpä se hänestä tuntui olevan velvollisuuden laiminlyöntiä ja kiittämättömyyttä, ja seisoessaan tuon salaperäisen muistomerkin edessä tunsi hän jonkinlaista pyhää kunnioitusta, sillä hän ajatteli apostoli Paavalin oppia, että menneet sukupolvet nykyään elävien ja vastatulevien kanssa luontuvat yhdeksi ainoaksi henkiruumiiksi, josta on kasvava täydellinen mies Jeesuksessa Kristuksessa.
Peremmällä tammistoa, missä puut kasvoivat taajemmassa ja yhdistynein latvoin sulkeutuivat varjostamaan paasia ja kallionrotkoja, pesi pöllöhaukkoja, jotka pimeän tultua lentelivät metsänlaiteelle kamalaa ulinaansa pitämään. Useina iltoina peräkkäin oli Margareeta rouva nähnyt pöllön tai ehkä jonkun muun ison linnun istuvan riimukiven huipulla, ja hän alkoi aavistella pahaa, etenkin koska Lauri oli hänelle hokenut että kivi oli pakanain pystyttämä ja että siihen varmaan oli kirjotettuna loihtuja ja velhon juonia. Hänen kauhunsa tarttui palvelusväkeen ja pian juteltiin, kuinka häjyt haltiat, aaveet, noita-akat ja muut yönaikana elämöivät ja metelöivät kiven ympärillä.
Margareeta äiti pyysi vihdoin Gudmund mestaria poistamaan tuon ikävän naapurin ihmisten ilmoilta. Mutta mestari ei luvannut sitä eikä tätä, vaan piti sen sijaan puheen, jossa hän ilmotti omat ajatuksensa asiasta ja kehotti vaimoansa lempein silmin katselemaan pakanaparkain teosta. Mutta siitäpä ei mitään lähtenyt. Eräänä hyvänä aamuna oli riimukivi tietymättömiin hävinnyt. Lauri, joka ei jaksanut nähdä äitinsä kammoa ja omasta puolestaan yhtä suuresti inhosi riimukiveä, oli äitinsä poikana toiminut ja muutamain renkien avulla kaatanut kumoon vanhan muistomerkin, raahannut sen sijoiltaan ja syössyt sen rantatörmältä Vetteriin.
— Jos minä saisin lakia laatia, lausui hän äidilleen, niin kaikki tuommoiset muistomerkit siltä ajalta, jolloin perkele enkeleineen hallitsi Ruotsissa, hävitettäisiin.
Tämä ei ollut ensi kerta kuin mestari oli saanut kokea poikansa omavaltaisuutta. Mestari oli yrittänyt sitä masentaa sen ensi ilmauksiin; kun tämä ei onnistunut, lakkasi hän yrittämästä. Kun Lauri sai nuhteita, oikaisi hän vartaloaan, työnsi taapäin hartioitaan, kohotti otsaansa ja näytti kummastuvan, että kukaan uskalsi häntä nuhdella. Hän vastasi mestarin sanoihin alentaen ääntänsä sen verran, kuin käsky kunnioittaa isää ja äitiä näytti vaativan, mutta lausuen kutakin sanaa semmoisella painolla ikäänkuin hän olisi istunut tuomarina julistamassa syylliseksi sitä, jota hän puhutteli. Kun kerran sattui, että Gudmund mestari suuttui tuohon äänensävyyn ja kovensi puhettaan, purskahti hänen rakas vainionsa itkuun. He eivät koko naimis-aikanaan olleet riidelleet, vaan aina sopeutuneet toinen toisensa mukaan, vaimo enimmästi miehensä mukaan, ennenkuin Lauri oli suureksi suennut. Rouva näytti säikähtävän havaitessaan että Gudmund mestari voi koventaa ääntänsä. Ehkä tuon leppeän pinnan alla piilikin hirmuvaltias, joka nyt vasta alkoi ilmaantua?