— Niin, liian myöhäistä, toisti Birgit, ja kuulostipa tuo melkein kuin huokaukselta. Fabbe lähti ulos.
VII.
GUDMUND MESTARIN LAITURILLA.
Asesepän pihamaata rajotti Vetterin puolelta sekä suojeli pohjoistuulelta iso järviaitta; tämän läpi kävi porteilla suljettava sola, josta tultiin venelaiturille. Vastaten leveydeltään talontonttialaa oli tämä paalujen kannattama, pitkin taitojaan pölkyillä pansaroittu ja palkeilla päällystetty laituri pihamaan jatkona. Tämän jatkona taas oli pitkä pesulaituri, joka myrskyjä vastaan kurotti kolmikulmaisen, kivijärkäleillä täytetyn kärjen ulos järveen. Molemmin puolin rantalaituria seisoi talas ja vajoja, joissa säilytettiin tarveaineita ja kalustoa. Talaassa oli useita isompia ja pienempiä purje- ja soutuveneitä, somaa sirotekoista pikku purtta lukuun ottamatta, joka nyt keinuili pesulaiturin kyljessä, tempoillen köysisilmukoitaan. Siellä talletettiin myöskin talvisin sen ison jahtialuksen purjeet ja taklaasi, jonka Gudmund mestari omisti osakkaana kaupungin kauppiasten kanssa, ja joka, jos Holavedillä ei ollut turvallista kulkea sekä muutoinkin, kuljetti ylämaihin vietäviä tavaroita Vadstenaan. Tämä oli toistaiseksi ainoa alus, joka mainittavasti saattoi hyväkseen käyttää Gösta kuninkaan Jönköpingin porvareille äsken julistamaa etuoikeutta purjehtia vapaasti vesille ja vesiltä, missä ikänä paraiten voisivat. Istuinpenkkejä oli laiturille sijotettu, salkoja ja salepuita lehtimajain laadintaa varten pystytetty. Sopukoita oli siellä täällä, mihin pääsi suojaan kun Vetteri yrmyili. Tämä oli Gudmund mestarin mielipaikka, jossa hän usein vietti joutohetkiään, täällä hänen sällinsäkin iltaisin, töiden päätyttyä oleskelivat.
Lauri, ylioppilas, seisoi nyt tuolta rantalaiturilla, kääntyen selin kimmeltävään järveen ja kaukaa kangastavaan Visingsöhön päin, ja jutteli äitinsä Margareeta rouvan kanssa. Hän viittasi alas kuultavaan veteen, osottaen vihreällä niljalla peittynyttä pölkkyä ja kysyi:
— Äiti, onko tuo pölkky laho vai kuinka?
— En tiedä, vastasi Margareeta rouva, mutta vanhalta se näyttää.
— Juuri samaa sanoin minä isälle ja ehdotin että panisimme sijaan uuden hirren. Sillä ellei laituria pidetä kunnossa ja aina väliin korjata, eipä muuta tarvita kuin kelpo myrsky — ja koko laituri lusahtaa järveen veden vietäväksi. Tiedätkös, mitä isä vastasi? Ei sanaakaan minun tuumaani; mutta sen sijaan hän kertoi, kuinka hän nuorna poikana usein istui Pietari Maununpojan kanssa tarinoiden tuossa pölkyn tykönä, joka jo silloin vihersi niljasta; kuinka pölkky herätti hänessä niin monia muistoja j.n.e. Missä tahansa täällä talossa jotain tarvitsee korjata tai uudistaa, tulee noita isän muistoja ja asettuu korjausten tielle. Kaikki kolkat ja komerot talossamme ja sen huoneissa ovat täynnä isän muistoja. Täällä on kaikki praeteritum, eikä ollenkaan futurum, pelkkiä muistelmia, ei yhtään tulevaisuuden tuumia. Eikä ne ole ainoastaan isän, vaan isoisän ja kaikkien iso-isäin eläissään näkemiä ja kokemia asioita, joista noita muistoja syntyy — "esi-isäin muistoja", kuten isä niitä nimittää. Tulitupa tässä järviaitan ääressä kehutaan olevan vanhin salvos kaupungissamme; se oli pystyssä jo ennenkuin kristinuskosta tänne tietoa tuotiin. Isä sanoo, että tupa tarvitsee siitä syystä jättää paikoilleen. Minä arvelen että se juuri siitä syystä on hajotettava. Kuta vanhempi rakennus on, sitähän enemmän syytä repiä se maahan. Eikä paitsi sitä se ole mitään hauskaa, että joku huone on pakanain rakentama. Kuka tietää, eivätkö ne uhranneet ihmisiä tuolla tuvassa?
— Huh, Jumala varjelkoon! virkahti väliin Margareeta.
— Jos tätä menoa vielä kauan jatkuu, täytyy elävien tästä talosta paeta kuolleitten tieltä. Isän asemajassa, niinkuin hän tulitupaa nimittää, on semmoinen joukko muinais-rojua, vanhoja rengas-sotasopia ja muuta sellaista, ettei niiltä jää tilaa kapineille, joita nykyaikoina käytetään ja jotka ostajille kelpaavat. Tässä on perinpohjainen muutos tehtävä, muuten joudutaan rappiolle.