* * * * *
Puolta tuntia myöhemmin oli sade lakannut, Arvi herra, ratsurenki mukanaan, lähtenyt ajamaan Länsigöötan puolelle ja Svante tohtori pikku Gunnarin kanssa mennyt alas ahteita Jönköpingiin. Fabbe istui yksinään väentuvassa, jossa Birgit askaroitsi.
— Aijotko jäädä tänne koko päiväksi? emäntä kysyi.
— Kyllä, sanoi Fabbe.
— Mene sitte ensin heinäkorsuun ja makaa pääsi selväksi. Mene sitte pajaan ja katso, talon kapineita — mikäli ne korjuuta kaivannevat. Saat avuksesi rengin ja häneltä saat kuulla mitä tahdon saada laitetuksi.
— Teen tahtosi, Birgit, mutta sinun pitää luvata minulle jotakin.
— Mitä niin?
— Kun ensikerran, kolmekolmatta vuotta sitten, tulin tänne, olit sinä kahdeksantoistavuotias impi, ja voi armias Luoja! kuinka suloinen sinä olit, kuinka raikas ja hilpeä olikaan muotosi! Kun olin lähtenyt ja tullut tuonne mäen kukkulalle tuon vanhan rustokkaan halavan juurelle, käännyin vielä viimeiset jäähyväiseni Jönköpingille ja Talavidille nyökäyttämään. Voi sitä ihanaa aamua! Maailma oli ikäänkuin uudestaan luotu ja synnitön. Sinä seisoit ylhäällä ullakon parvella. Minä näin sinut siellä ja heilautin hattuani, ja sinä nyökkäsit minulle, Birgit, ja auringonsäteitä pujottausi sun hiuksiisi. Sitten kulkea sivautin tästä ohi viitenä keväänä. Minä muistan miten viidentenä erosimme. Silloin seisoit veräjällä, ja viimeiset sanasi olivat: mikset pysy täällä, Heikki? Monasti se kysymys on soinut sielussani, mutta viime aikoina toisenlaisena: miksi et pysynyt, Heikki? Vanha halava on ikäänkuin toistanut saman kysymyksen ja ojentanut käsivarsiaan minun perääni joka kerta kuin olen siitä ohi astunut. Olen pannut sanoihisi merkityksen, jota niissä ehk'ei ollutkaan. Ehk'et sinä ajatellutkaan niissä sitä minkä minä niissä luulin löytäneeni; mutta rukoilen sinua, älä suinkaan vahvista äläkä kumoa minun käsitystäni niistä. Nyt soisin vaan, että sinä huomenaamulla aikaisin minun lähtiessäni seisot ylhäällä ullakon parvella ja nyökkäät minulle, kun olen ehtinyt halavan juurelle ja heilautan hattuani. Tahdon nähdä tämän vielä kerran eläissäni ja uskotella itseäni, että minä olen se yhdenkolmattavuotias poika veitikka ja sinä se kahdeksantoista vuotias tyttö heitukka. Kas siitäpä syntyy kometiia, Birgit.
— Niin, kometiia, sanoi Birgit.
— Hassu kometiia; mutta tee se kumminkin! Mikset pysynyt, Heikki? Niin, miksen minä pysynyt? Nyt on auttamattomasti liian myöhäistä.