— Lapsena. Sattuu joskus niin että
Kun äidilleen tuo haikara pienokaisen, keruubin miekan sivuu lieskaavaisen se riemutarhan vartian ohi entää, laps' siivellään, elon aamumaille lentää.
— Haikaraa minä en enää usko, sanoi Margit.
— Mutta minä uskon ja isäsi uskoo. Eikö Gudmund mestari ole puhunut sinulle vertauskuvallisista totuuksista?
— On, siitä asti kuin olin tuon pituinen, sanoi Margit ja piti kättään jonkun verran lattiaa ylempänä.
— Eikös hän myös ole sanonut sinulle, että useimpia totuuksia voidaan käsittää ainoastaan vertauskuvain muodossa? Lapsi syntyy tänne maan päälle elämään, joka ei ole Edeniä. Mutta tapahtuu hänen täällä hengitellessään ja kasvaessaan, että hän näkee paratiisin kajastavan maallisten näkemysten verhon takaa ja hän tuntee olevansa Edenissä, vaikka hän ei sitä ajattele. Lapsia on, jotka ovat sen etuoikeuden saaneet. Gudmund mestari oli varmaan niitä. Onpa hän sitä vieläkin. Gunnar on niitä, ja jos sinusta tulee hänen äitinsä, olet pitävä häntä siellä, niinkauvan kuin se hänelle on hyödyllistä. Kuinka siellä on ihanaa!
Oi riemumaa! sen seudut ihmeen kummat! Vesien kalvoon päilyy lehdot tummat, puun oksat hehkuu kultaomenoita, ahoilla loistaa mesimansikoita.
— Sen vaan tahdon sanoa, että kun Gunnar on noilla ahoilla jonkun aikaa astellut, käy hänen samoin kuin minun kävi, että hänen tultuansa portille, vartioiva enkeli tarttuu hänen käsivarteensa sanoen:
Nyt poikani, sua kovin koitellaan, kun paratiisi sulta suljetaan; merillä myrskysäällä keinuu laivas — vaan merten takaa loistaa toinen taivas. Kai monta kovaa sattuu etehesi; jos sivaltaa sua joku korvallesi, niin käännä toinen korvas ainoastaan, tai — ellet voi — niin sivalla sa vastaan! Ma rauhaa suosin, mutt' en siltä soimaa, jos kelpo poika näyttää nyrkin voimaa. Nyt, virpi, riennä tielles iloiten! Unohda itses, kuole taistellen!
— Ah Margit!