Lauri oli, ennenkuin lähti soutamaan Kortebohon, pistäynyt maalarimajassa ilmottaakseen isälleen matkastansa. Hänen silmänsä oli osunut "Melancholiaan". Kuules, isä, oli hän sanonut, mikä tietämätön moukka tuon on tehdä hötöstänyt? — "Ei se ole mikään tietämätön moukka, vaan kuuluisa mestari Albrekt Dürer", — "Se on tietämätön moukka, olkoon nimensä mikä hyvänsä. Kirjottaahan se Melencolia. Tuommoisesta annetaan koulussa patukkaa." Sitten oli Lauri mennyt ja isä jäänyt vaskipiirrosta mietiskelemään.
Sven herra napautti nuijalla pöytään ja lausui ne tavanmukaiset lauseparret, joilla istunnot avattiin: "Ylistys ja kunnia pyhälle Kolminaisuudelle! Kunnioitus meidän suojeluspyhillemme Thomas Aqvinolaiselle ja Johannes Skotukselle, jotka ovat saaneet eriäville mielipiteilleen sovinnon siinä taivaassa, jossa meikäläistenkin riidat Jumalan armosta kerran sovitaan. Minä julistan sopua ja iloa tälle kokoukselle, jossa mielipiteet saakoot kirmailla keskenänsä aivan irroillansa, kuitenkaan tappelematta. Juomme pyhän kolmiyhteyden maljan!"
Sven herra jatkoi: Tässä on pöydällä maalauksia. Minä pyydän taidetajuista jäsentämme Gudmund Gudmundinpoikaa selittämään niitä meille, ennenkuin siirrymme siihen tärkeään kysymykseen, joka sopimuksen mukaan tänään on valaistava ja näyttää minusta olevan vakavinta laatua. Hän on, ajatuksiin vaipuneena, istunut siinä kumarassa kuvien ääressä. Ilmaiskoon nyt meille ajatuksensa.
— Varjelkoon minua! sanoi Gudmund mestari; siihen en ole valmistaunut enkä pysty. Minä turvaudun luonnolliseen oikeuteeni saada tämäntapaisessa seurassa olla kyselevänä ja kuuntelevana jäsenenä, vaan ei minään muuna.
Sven herra loi toiseen kujeellisen katseen ja lausui:
— Minä arvaan että veli Gudmund pitää kuvauksia symbolisina ja on harkinnut niiden selitystä. Nyt tahdon esittää sen väitteen, että me meluamme ja rehjimme liikaa allegorioilla ja symboliikalla. Me papit teemme epäilemättä niin, kun juurtuneen tavan orjina usein etsimme selityksiä jos kuinka kaukaa jopa aivan hullunkurisiakin, ymmärtääksemme pyhää raamattua allegorisesti ja symbolisesti. Sentähden minä olen alkanut yleensä epäillä allegorisia selityksiä, josta syystä olenkin taipuva uskomaan ettei näitä maalauksia myöskään saa siten selittää.
— Mutta velikultaseni, virkkoi Gudmund mestari, katselehan toki tätä kaunista taulua! Siinä on jäljennettynä Gentin alttarin keskimmäinen kuva. Tuossa näet etualalla suihkulähteen ja miehiä itä- ja länsimailta polvillaan sen vieressä. Keskialalla näet alttarin, sillä karitsan, jonka rinnasta verta ruiskahtaa ehtoolliskalkkiin; ympärillä on polvillaan enkeleitä, pyhiä miehiä ja naisia, ylinnä on kyyhkynen pilvissä, joista taivaallinen valo säteillen virtailee alttarin ylitse. Minusta näyttää varsin välttämättömältä tulkita tätä kaikkea symbolisesti, ja kuvien ajatus on mielestäni niin selvä, etten saata sitä väärin ymmärtää. Vaikeampi selitettävä on tämä vaskipiirros, yksi kaivertimen jaloimpia tuotteita, mutta aatteeltaan hämärä; ja suokoon minulle Albrekt mestari anteeksi, jos nyt selitän häntä erheellisesti…
Gudmund mestari osotti "Melancholiaa". Hän tahtoi todistaa, että tämä taideteos on kauttaaltaan symbolinen, ja innostui siitä pitämään pitkän esitelmän, jossa selitteli kuvan eri osia mitä ne mikin merkinnevät, tuo sadekaari ja pyrstötähti, jotka näkyvät peräalan vetten ja maitten yläpuolella, nuo tikapuut, enkeli, vaaka, kello, nukkuva eläin ja muut esineet tuon synkkiin tuumiin vaipuneen Melancholia-naisen ympärillä; uskalsipa vihdoin selittää tiimalasin vieressä riippuvaa nelikulmatauluakin ("tabula magica") sekä sen kuuttatoista numeroruutua
16. 3. 2. 13. 5. 10. 11. 8. 9. 6. 7. 12. 4. 15. 14. 1.
Mestari huomautti, että nämä numerorivit tekevät summan 34, luettakoon ne yhteen mihinpäin tahansa, vaakasuoraan, pystysuoraan, tai kulmittain. Ei tämä ole sattumusta. Ja tämän erinomaisen numeroryhmityksen perustana on tuo merkillinen neliluku. Minä en ole oppinut mies, sanoi hän, mutta ammattimiesten, semmoisten kuin kirkonrakentajain, maalarien ja taideseppäin kesken liikkuu luvuista ja suhteista tarinoita, jotka alkuaan epäilemättä ovat syntyisin siitä oppineesta maailmasta, jonka jäseniä te, arvoisat veljeni, olette, joita tarinoita me käsityöläiset, monessa sukupolvessa peräkkäin, olemme uskoneet. Me pidämme nelilukua syvämielisenä peruslukuna. Neljällä kirjaimella sanotaan pyhän kolminaisuuden nimeä merkittävän hebreankielellä, jonka Aadam ja Eeva saivat oppia paratiisissa Jumalalta. Neljä on liikuntoa luonnossa: nouseva, laskeva, etenevä, kiertävä. Neljä on ilmansuuntaa, neljä alkuainetta, neljä vuoden aikaa, neljä luonteenlaatua, neljä päähyvettä, neljä paratiisinvirtaa, neljä evankelistaa, neljä suurta profeettaa; neljä eläintä Hesekiel näki Kobar-virralla ja neljä eläintä Daniel näki nousevan merestä. Tämä taulu on muodoltaan nelikulmio; neljä kertaa neljä on siinä ruutuja; nämä numerot tekevät ylisummaan 136, joka 4:llä jaettuna antaa äskenmainitun luvun 34. Kyllä Albrekt mestari siinä on lukujen verhoon kätkenyt syvemmän ajatuksen. Ehkäpä tässä numeroryhmässä piilee sen suuren salaisuuden tieto, kuinka kauvan meidän neliluvun pohjalle perustettu maailmamme on seisova. Samalle neliluvun perustalle on kristikunta, sovitellen siihen pyhää kolmilukua rakentanut ihmeteltävät katedraalinsa. Taivaankaari merkitsee maailman ensimmäistä häviötä, hukkumista veteen, pyrstötähti sen toista perinpohjaista häviötä, palamista tulessa. Tätä salaisuutta Melancholia miettii; sitä tiimalasi ja soitinkello tarkottavat. Oi, kun kerran taivaan isokello kumahtaa ja soittaa katoovaisuuden viime näytöksen alkamaan, olkoon ihmiskunta silloin valveilla ja valmiina, olkoon morsian kaunistettuna kohtaamaan tulevaa ylkäänsä!