— Perhepuu! Olemmeko lähemmin sukua sille puulle kuin mille muulle tahansa tässä maailmassa? Isä hyvä, kyllä sinä jo joutaisit peseytyä puhtaaksi pakanallisesta taikauskosta. Ei mitään saastaista pääse taivaanvaltakuntaan. Tuo vanha lehmus on seisonut siinä jo liiankin kauvan ja sille on suotu kunnioitusta semmoista, joka ei sovi maallisille ja sieluttomille kappaleille. Tietysti on puu kaadettava.
— Ei koskaan, niinkauvan kuin minä elän.
— Minä toivon Jumalalta, isäni, että sinä saat elää kauvemmin kuin tuo puu, sanoi Lauri maisteri hymyillen, taputti isäänsä olkapäälle ja meni.
Gudmund mestari seisoi tuijottaen eteensä. Hänen silmänsä eivät tähystelleet mitään erityistä esinettä, mutta niiden edessä häämötti ikävä tulevaisuus.
* * * * *
Oltiin talven lopulla. Seura "Suoraan sydämestä" oli viime kuluneina vuosina vasta elänytkin varsinaista kukoistuskauttansa. Useimpina talvikuukausina oli silloin Svante tohtori päässyt sen kokouksiin, mutta nyt hän oli vaellusmatkoillaan. Hän oli Talavidissa itseänsä varten vuokrannut isomman parvihuoneen ja sisustanut sen hauskasti ja mukavasti. Sen salissa seisoi kirjakaappi, hyllyillään monta merkillistä teosta: niissä myös italialaisia, ranskalaisia ja saksalaisia pienoiskuvilla koristeltuja, jotka hän oli hankkinut yhtä paljon Gudmund mestarin kuin omaksi silmänhuvikseen. Tämän taulu "Kirkastus Taborilla" riippui siellä upeissa kehissään, joihin mestari oli koristekuvat piirtänyt ja Fabbe varsin taitoisasti ne perään leikellyt. Kehä oli tehty vanhaan tyyliin käyttäen suippokaaria ja fialeja, joita mestari ei tahtonut jättää, vaikka hän kyllä tajusi uuttakin tyyliä, etenkin sen koristetapaa. Sen, hänen mielestään, luonnottoman lihavia, siivekkäitä poika palleroita hän ei kaunoksunut; hän suosi solakoita vartaloita, viehkeitä kasvoja, kainoa ja samassa notkeaa ryhtiä, ja sellaisiksi oli hän tehnyt ne enkelipojat ja enkelitytöt, joiden kasvot pilkistivät kehyksen syvänteistä ja lehväkkeistä.
Eipä nyt enää ollut mikään salaisuus, ei ainakaan pormestari Niilo Arvinpojalle, mistä lähteestä Svante tohtorille vuoti ainakin suuri osa hänen rahojansa. Säännöllisesti joka kolmas kuukausi lähetti Gösta kuningas hänelle määrätyn erän, joskus pormestarin välityksellä, ja eräästä kirjeestä, johon tämä luvalla tai luvatta oli tullut silmäilleeksi, ilmeni että rahalähetykset olivat alhaalle laskettuja korkoja eräästä pääomasta, jonka kuningas oli tohtorilta lainannut. Herra Niilo Arvinpoika oli vielä saanut tietää että tohtorilla oli Tukholmassa talo ja että hän siellä oli kirjoissa nimellä herra Svante von Reichenbach, saksalainen nimi, vaikka tohtori epäilemättä oli ruotsalaista syntyperää. Mutta hän oli kauvan oleskellut ulkomailla, ja hänen vaimo-vainajansa oli kuulunut erääseen mahtavaan sukuun lounais-Saksassa, joka omisti isoja maatiluksia. Lisättävä on, että pormestarin lukemasta kirjeestä päättäen näkyi lainanantaja kuninkaan rahapulan takia tarjonneen hänelle tilaisuuden jättää korot maksamatta soveliaampaan aikaan tai antaa koron käydä pääoman vähennyksen verosta.
* * * * *
Valtiolliset ja kirkolliset tapaukset näinä vuosina olivat kovasti koskeneet esimunkin ja samoin Sven kirkkoherran mieltä. Esimunkki ei enää todella ollut esimunkki eli gardiani, vaikka häntä vielä tavan vuoksi siksi nimitettiin; hän oli vain veli Mathias, ja esimunkin nimen oli perinyt yksi hänen alaisistaan, veli Johannes. Nimen, vaan ei virkaa, sillä tämä jäi vain nimeksi olemaan. Kruunu oli haltuunsa korjannut luostarikappelin kalleudet, samoin kuin kaikki luostarinkin rahavarat, sitä kovempi kolaus luostarille, koska se oli hiljan myynyt talonsa Stigamossa Linköpingin piispanistuimelle ja tiluksensa Munkkijärven rannalla kaupungille. Eikä esimunkilla enää ollut isäntävaltaa edes luostarin seinäin sisäpuolella. Hän munkkeineen eivät enää muuta olleet kuin kruunun vaivaisia, jotka siellä saivat asunnon ja ruoan. Ja kruunun valtuuttama mies oli jättänyt Lauri maisterille vallan mielin määrin menetellä ja toimia sekä luostarikappelin että pyhän Yrjänän, pyhän Pietarin ja pyhän Kertun pikkupyhäkköjen kanssa. Lauri maisterin ehdotuksesta oli toistaiseksi tehty uusi seurakunta, linnanseurakunta nimeltään, jäseninään kruununkäskyläiset kaupungissa perheineen. Lauri oli suostunut palkattomasti rupeamaan sen sielunpaimeneksi, ja luostarinkappeli, joka nyt sai linnankappelin nimen, oli annettu hänen käytettäväkseen. Hänen hallussaan oli myöskin kapitulisalin avaimet. Hän oli pengastanut siellä vanhat kaapit pohjia myöten ja muun hänestä hävitettävän rojun seasta löytänyt sen maalausjakson, jossa Gudmund mestari oli pyhän Franciskuksen elämän esittänyt. Mestari ei tosin ollut siveltimensä esitettäväksi arvannut ottaa mitään niistä ihmeistä, joita luultiin tuon hurskaan miehen tehneen; semmoiset aineet panivat pikemmin hänen luontoansa vastaan, eikä Laurilla sen puolesta ollut syytä moittia isänsä taidetuotteita. Ne olivat historiallisia, aineeltaan yleisluonteisia ja kuvaannollisia tapahtumia, joita tuo taiteilijakykyänsä tajuamaton pikkukaupunginmaalari oli käsiteltäväkseen ottanut: seikkoja jotka ilmaisivat Franciskuksen hengellistä pelottomuutta, hänen kykyänsä onnellisena ja ilomielin kestää kovimpia kieltäymyksiä; hänen laupeuttansa kurjia, hänen armeliaisuuttansa eläimiä kohtaan. Mutta tämäpä armeliaisuus näyttikin Laurista arveluttavalta. Hän vainusi siinä jotain pakanallista. Hän oli laatinut itselleen oppisäännön, jonka mukaan eläinten sääliminen osottaisi pakanallista mieltä. Pakana-ajanhan saduissa sitä juteltiin kuinka sankarit ja heidän hevosensa olivat toisiinsa suostuneita. Pakanuus-ajalta periytyi tapa antaa ihmisille eläinten nimiä, semmoisia kuin Björn (Karhu, Otso), Ulf (Susi) y.m. Pakanuudesta peräisin oli se usko, että muutamat eläimet olivat pyhiä. Mutta kristinusko opetti, että luonnon kirous oli osaltaan kohdannut eläimiäkin, ja eläimen haamussa perkele petti Eevan. Eläimillä ei ole osaa Jesuksen Kristuksen ansiosta. Tätä viisautta, jota hän vähitellen oli eriseikkoja myöten perustellut, oli hän jo pojasta asti alkanut aprikoida, sittekun isältään tuon tuostakin oli saanut kuritusta eläinten rääkkäyksestä. Tästä oli kovan onnen hedelmiä kasvanut. Poika, joka mielikarvautta tuntematta muisti äidin kädestä saamiansa kurituksia satunnaisista hairahduksista, tunsi vaistomaisesti että, kun isän ruoska rankaisi eläinrääkkäystä, sen iskut löivät itse hänen luonnonlaatuansa ja lausuivat sille tuomion, ja tästä tunnosta kasvoi rankaisijaa kohtaan salaviha, jopa kostonhalukin, jota Lauri ei itsetutkistelun suorimpinakaan hetkinä tahtonut myöntää olevaksi, mutta joka kuitenkin oli hänessä. Mutta siitä oli hän kuitenkin selvillä, että uusi teoriiansa antaisi hänelle hyvitystä oman itsensä edessä sekä takaisi hänelle itsensä-kunnioitusta. Sitä kalliimmaksi se hänelle kävi, eikä hän, ollessaan Sven kirkkoherran oppilaana, saattanut olla sitä hänelle esittämättä, nähdäkseen minkä vaikutuksen se tämän mieleen tekisi. Vaikutus oli peittelemätöntä inhoa, kuitenkin Sven herra voitti halunsa suoraa päätä ajaa oppilaansa ulos, hän toivoi voivansa häneen istuttaa parempaa ajatusta. Hän toi esiin raamatunlauseita, jotka käskevät armeliaasti kohtelemaan eläimiä; mutta nämä olivat kaikki otetut Mooseksen kirjoista, Sananlaskukirjasta ja Siirakista, ja Lauri intti etteivät ne olleet kristityille päteviä. Sven herra mainitsi silloin apostoli Paavalin syvät sanat luontokappalten huokauksesta; mutta Lauri oli niistä juontanut omat johtopäätöksensä: että meillä ei ole oikeutta lieventää Jumalan eläimille panemaa kovaa kohtaloa; että meidän päin vastoin on tehtävä tämä kohtalon kovuus niille niin tuntuvaksi kuin suinkin voimme, mitään muuta rajaa noudattamatta kuin minkä oman etumme katsominen meille määrää, käyttäessämme niiden työvoimia. Kun kirkkoherra vetosi evankeliseen mielenlaatuun, väitti Lauri sen olevan petitio principii [todistettavan käyttämistä todistusperusteena], jonka jälkeen kirkkoherra vihdoin vetosi argumentum in hominem todistukseen [mieskohtainen l. miehenmukainen todistus] ja ajoi Laurin ovesta ulos.
Lauri maisteri heitti maalaukset ja koko joukon kirjotettuja, suurilla sineteillä varustettuja pergamentteja kapitulisalin pesään. Kantoi sinne vielä muutamia rukous- ja messukirjoja, iski tulta, viritti kynttilän ja sytytti siitä ahjonsa palamaan. Seisoessaan siinä tuleen tuijottaen, tuumiskeli hän saarnaa, jossa tahtoi näyttää että maisteri Olaus Petri oli salapaavilainen. Mitä Lauri nyt oli tehnyt, sen hän piti niin kokonaan omana asianaan, ettei hän siitä maininnut kellekään mitään.