Kun Gudmund mestari eräänä päivänä tuli niellopajasta kauniille pihallensa, joka nyt oli talven valkoverhossa, näki hän poikansa ja rengin, joka piti pystyssä pieniä tikkaita, katselevan jotain esinettä puutalon pihapäädyssä. Se oli soitinkello, äsken sinne nostettu suojuksen alle rautakannattimesta riippumaan.
— Kuka sen on sinne pannut? kysyi mestari.
— Minä sen sinne panetin, vastasi Lauri.
— Ja miksi?
— Kutsuakseni kokoon perhettä hartaushetkiin, joita olen päättänyt pitää. Soitinkello tarvitaan sitä varten, koska olemme niin hajalla. Sinä ehkä istut maalarimajassasi, äiti hommaa aitassa ja ruokakammiossa, Margit ehkä laiskottelee laiturilla ja Svanten Gunnar telmii vallatonna ullakoilla jossakin tai häiritsee pajoissa seppäin työtä. Siis: Soitinkello on tarpeen.
— Pitäisipä mielestäni minultakin kysyttämän, ennenkuin tuommoisia puuhataan, muistutti mestari.
Lauri maisterin katse näytti ylhäisen nuhtelevalta ja hän vastasi: Ennenkuin mitään uutta täällä talontilalla pannaan alkuun, ilmotetaan siitä aina sinulle, enkä tiedä jättäneeni sinulle selittämättä syitä, perusteita ja tarkotuksia silloin kun arvaan, ettet, omasta älystäsi niitä tajua. Mutta tässähän asia on selvä. Soitinkello on sitä varten että sillä soitetaan, ja tarkotuksena on, kuten sanoin, perheen kokoominen hartaushetkiin.
Vähän myöhemmin päivällä seisoi Lauri maisteri luostarikappelissa porrastelineitten edessä, joille kiipesi mies kädessään sanko ja liimasuka. Yhdessä kappelin nurkassa istui kyyryksissään pieni laiha ihmishaamu munkinviitta yllään. Hän yski välisti ja yskä kuului kuivan kolahtavalta. Se oli Mathias.
Mies kastoi sukansa maalisankoon ja nosti sen kattoa kohti.
— Varros vähän, kuului munkin murheellinen ääni; ole hyvä ja odota hetkinen! Maisteri hyvä, onko tarkotus silata kattoa valkoisella? pitääkö sen oikein jäädä valkoiseksi? Vai tuleeko se saamaan uusia maalauksia? Jos niin, pyydän saada sanoa että yksi kattosaroista on hiljan uudestaan maalattu — se on teidän oivan, taitavan isänne maalaama — tuo sarka, joka esittää sipillaa. Ja eihän sipilla ole, Lauri maisteri, mikään pyhimys, vaan semmoinen, jota kaikenuskoiset kristityt saattavat kunnioittaa Jumalan pakanamaailmalle lähettämänä sanansaattajana. Älkää suinkaan pahaksuko minun muistutustani! En sillä pahaa tarkota.