Lauri maisteri seisoi selin Mathias veljeen eikä viitsinyt kääntyäkään, kun vastasi: Koko katto on valkoiseksi vedettävä ja jää valkoseksi. Ala, mies!
Maalinpyyhkijä kohotti sukaa uudelleen, kun taaskin kuului tuo heikko ruikuttava ääni: Ei, vartokaa hiukan, vaan hiukan! Kunnon maisteri Laurentius Gudmundi, näettehän kenen näköinen tuo kaunis enkeli on, joka kuiskaa sipillan korvaan. Se on sisarenne Margit, oma sisarenne, jonka teidän taitava isänne on maalannut niin herttaisen kauniisti. Iloitsin ajatellessani, että, sittekuin Margit itse Herran armosta olisi tullut taivaassa enkeliksi, hänen lapsensa ja lastensa lapset täällä voisivat nähdä kuinka hyvältä ja suloiselta hän näytti maallisen lapsuutensa aikana. Ja se pienempi enkeli, hyvin kaunis sekin, on, kuten näette, Gunnar Svantenpoika.
— Minä näen sen. Ala, mies, työtäsi toisti maisteri Lauri, ja siihen katosi kohta sipilla ja enkelit.
Kun Lauri muutamia päiviä perästäpäin katseli työtänsä, iloitsi hän ja lausui esimunkki Johannekselle: Kappeli on nyt kuin morsian hääpuvussansa.
XIV.
„SUORAAN-SYDÄMESTÄ“ SEURAN VIIMEINEN KOKOUS.
Kuinka vilvottavaa mielille, joita kiusaa päivän melu ja humu ja joita sen rettelöt ikäänkuin puukoilla pistelevät, päästä puikahtamaan johonkin salasoppeen, jonne melu ei kuulu, oven taa, jonka läpi puukot eivät pistä! Veli Mathias tunsi taudin ruumiissaan ja vuoteelle hänen olisi pitänyt mennä; mutta hän ei hennonut heittää toivoaan että vielä saisi viettää aaterikasta rauhan hetkeä "Suoraan-sydämestä" seurassa. Kirkkoherra Sven lähti sinne senkin ikävän mahdollisuuden uhalla, että kohtaisi Laurin, ennenkuin ehtisi seuran valkamaan, ja hän tuli kainalossaan iso Virgilius sekä siinä Servion ja Donaton selitykset. Gudmund mestari oli, varjelukseen seuraa lähinnä uhkaavalta vaaralta, karttelevin sanoin pyytänyt rakasta vaimoansa osottamaan Laurille, että seuraan kuului ainoastaan valituita ja kutsutulta jäseniä. Svante tohtori liikkui edelleen matkoilla Länsigöötanmaalla — hän oli viimeksi kirjottanut Skaran puolesta —, mutta kun illan isäntä maalarimajassa lausui kirkkoherran ja munkin tervetulleiksi, seisoi sentään häntäkin varten tuoli, vaikka tyhjänä, seuran pöydän ääressä ja sen edessä oli pöydällä pergamentti, johon mestari kullatun alkukirjaimen perään oli präntännyt: Poissa ollen olet luonamme.
Mitä luostarikappelissa oli tehty, sen Gudmund mestari tiesi, vaikkei veli Mathias siitä ollut mitään puhunut. Ei Laurikaan ollut siihen kajonnut, kun äitinsä oli häntä pyytänyt jättämään sen sikseen. Kun Arvi Niilonpoika toi tiedon perille, lähti vanha aseseppä hakemaan paikkaa, jossa hän saisi olla yksinään. Hän löysi semmoisen järviaitan ullakolla. Siellä hän istui hetken ja itki. Ei se ollut tuon huolekkaasti ja ilomielin tekemänsä maalauskuvan häviö, josta hän itkulle apeutui. Se oli muuta, pahempaa.
Sven herra piteli nytkin esimiehen vasaraa. Edellisessä kokouksessa oli päätetty, että tässä otettaisiin sibylla suullisen keskustelun ja puheen aineeksi. Mutta sillä välin oli tuo katon kalkilla valkaisu luostarissa tapahtunut, ja munkki olisi nyt mielellään ottanut toisen aineen, koska tämä oli omansa saattamaan isännän mieltä murheelliseksi. Hän istui levotonna ja vihjasi kirkkoherralle; mutta tämä ei ollut sitä näkevinään, vaan, avattuaan kokouksen tavallisilla juhlatempuilla, kehotti hän veli Mathiasta kertomaan sibyllan legendoja.
Mathias kertoi ne ja lisäsi: kirkko ei ole auktoriteetillaan vahvistanut taruja tosiksi. Sen ainoan asian se pitää totena, että Jumala perin etäisinä aikoina suvaitsi pakananaisen kautta julistaa monijumaluuteen vaipuneille kansoille ainoan Jumalan palveluksen sekä aikojen täyttymisen lähetessä Vapahtajamme tulon.