Kirkkoherran tuli nyt vuorostaan esittää jotakin pakanallisesta lähteestä saatua tietoa sibyllasta sekä siinä yhteydessä kertoa, miten runoilija Virgilius oli hengessään nähnyt manalan valtakunnan. Hän aukaisi tuon ison tuomansa nidoksen, ja antaakseen tarpeellista pontta roomalaisen sanoille, liitti hän niiden edelle huomautuksen että Virgiliuskin toisinaan, pyhään intoon kohottuansa, on ollut totisen Jumalan profeettana pakanain keskellä; olipa hänkin selvin sanoin ennustanut jumalallisen lapsen tuloa. Olipa siis mahdollista sekä uskottavaa, että hänen manalan kuvauksensa pääpiirteissään on todenmukainen.
Kirkkoherra kertoili vilkkaasti ja häntä kuunneltiin tarkkaavasti. Ja hänen puheessaan oli uutuuden viehätystä ei ainoastaan Gudmund mestarille vaan veli Mathiaksellekin, sillä Mathias oli paraiten perehtynyt kirjoihin semmoisiin kuin pyhän Augustinuksen teos "Jumalan yhteiskunnasta" ja Tuomas Kempiläisen "Neljä kirjaa Kristuksen seuraamisesta", mutta klassillisesta kirjallisuudesta hänellä oli sangen vähän tietoja. Virgiliuksen runon pojasta, jonka syntymästä on urkeneva ura uuteen maailmanaikakauteen, jolloin karjat eivät pelkää jalopeuraa ja vanhurskaus majailee maan päällä, sen hän kuitenkin osasi ulkoa.
Eneas, Troian sankari, oli laskenut laivansa rannalle ikivanhan Kuman kaupungin edustalle. Hän lähti tapaamaan kumalaista sibyllaa hänen vuorensolastaan sadan holviportin perältä, ja löydettyään sen kultaisen oksan, jota ilman ei yksikään kuolonalainen uskalla astua alas manalaan, saa hän rukouksillaan sibyllan suostutetuksi saattamaan itseään sinne alas Avernijärven lähellä, josta huokuu myrkkyusvia, aukenee kauheasta kallionkuilusta manalanpolku. Siellä matkamies vaeltaa keskellä synkkää pimeyttä, semmoista joka vallitsee metsän perällä, kun taivas oli varjojen verhossa ja kuutamo eksyttää kelmeän valonsa valeilla. Autiossa avaruudessa värjyy haamuja: ne ovat kalvavain tunnonvaivojen, kalpeiden tautien, nälän, murheiden, kalman varjoja. Keskellä aroa ääretön jalava. Sen lehtien alla piileilee päivisin unelmat, jotka öisin kohoovat maan päälle ihmisiä hullustuttamaan. Maata pitkin ryömii hirmuhenkiä: lohikäärmeitä, gorgoja, harpyioja (myrskyttäriä, naispetoja). Eneas, kauhistuen näitä nähdessään, tempaa miekkansa, mutta sibylla muistuttaa niiden vain olevan olemattomia haamuja, joita liehuu ympärillä. Aro on tuonelan esikartano. Sen rajottaa mustilla laineilla vyöryvä virta — Akeron. Sivumennen mainittakoon, sanoi Sven herra, että kirkkoisät vahvistavat sellaisen virran olevan olemassa. Siellä on Karenin lautta. Ranta vilisee vainajien haamuja, vanhoja ja nuoria, miehiä ja naisia, niin paljo kuin syystuuli varistelee kuivia lehtiä metsässä, ja joka silmänräpäys tuo uusia parvia lisää, ja kaikki levittävät sylinsä vastakkaista rantaa kohden, pyytäen synkkää lautturia viemään heitä ylitse. Kultaoksan nähtyään suostuu hän ottamaan sibyllan ja Eneaan lautalleen ja viemään heidät toiselle rannalle. He samoovat ensin sen piirin läpi, jossa säilytetään niiden lasten sieluja, jotka tuoni on temmannut äitien povelta ja heidän hellän hoitonsa alta. Pienokaiset eivät ole onnellisia: ilma on täynnä heidän itkuaan ja vaikerrustaan. Lähinnä tätä piiriä on toinen, jossa oleskelevat ne, jotka maan päällä syyttömästi rangaistiin kuolemalla. Eivät hekään ole onnellisia. Kolmas on itsemurhaajien piiri: he ikävöivät takaisin siihen elämään, jonka vapaaehtoisesti lyhensivät.
— Jos minä saan keskeyttää, lausuakseni kertomuksestasi jotain, niin se saattaa mieleni murheelliseksi, virkkoi Gudmund mestari. Lieneeköhän Jumala suonut Virgiliuksen nähdä tosia siinä mitä hän kertoo lapsista ja syyttömästi mestatuista? Minua se hämmästyttää sentähden että uskon Jumalan oikeamieliseksi.
— Olen minäkin sitä kummastellut ja mietiskellyt, vastasi puhuja, sitä enemmän koska Virgilius oli lempeä ja hellätunteinen henki, oli naturaliter christianus. Mutta juuri se on varmistanut uskoni, että tuon näennäisen tylyyden alla asuu jotain tervettä ja hyvää. Ja luulenpa nyt tietäväni asian laidan.
— No, sano se siis! huudahtivat Mathias ja Gudmund yht'aikaa.
— Mathias ja minä olemme rippi-isiä ja voimme siis helpommin kuin sinä, joka et ole, päästä näiden totuuksien jäljille. Ajattelepas, Gudmund, äitiä, onnetonta ja hätään joutunutta, jolla on pieni lapsi, ja joka näkee kurjuuden, synnin, ehkäpä rikoksenkin, joka vaanii kurjuuden lähellä, uhkaavan lapsensa tulevaisuutta. Äiti parka ei epäile että pienokaiset pääsevät taivaaseen kuin kotiinsa, ja hänen itsensä valittavissa näkyy olevan tahtooko jättää lapsensa maallisen elämän lokaan ja vaivaan vai antaa sen taivaan puhtauteen ja iloon. Voi kumminkin! kuinka houkuttelevalta tuntuneekaan jälkimmäisen vaihtopuolen valinta! Kuta helpommin hän voi unohtaa itsensä, oman ajallisesti ja hengellisesti kärsittävänsä rangaistuksen lapsenmurhasta, sitä pikemmin hän tulee tämän tehneeksi. Mutta jos Jumala tietäjän kautta sanoo meille, että lapsi joutuu toisessa elämässä kärsimään — ja tosiasiahan on että jo täällä maan päällä kärsivät lapset seurauksia vanhempainsa tietämättömyydestä, paheista ja rikoksista — niin täytyy tuon tiedon nähdäkseni pelottaa siirtämästä lapsukaista äidin sylistä kuoleman käsiin. Tuommoinen äiti kuulkoon, kahden vaiheella häälyessään, sitä itkua ja parkua, joka kohoo ilmoille kuolleitten lasten piiristä… Ja kun Virgilius sanoo, etteivät viattomasti mestatut myöskään ole onnellisia kuoltuansa, ei hän sillä ole pyhittänyt maallisen oikeuden hairahduksia ja erehdyksiä, vaan päin vastoin enentänyt, kauheasti enentänyt niiden edesvastuun, jotka sitä harjottavat… Gudmund ystävä, sinä tahdot väittää, huomaan ma, että tuo valitettu kovuus jää entiselleen, jos noiden kuolleitten lasten tai syyttömästi telotettujen tila kestäisi ijäisesti. Mutta niin ei ole. Se on pituudeltaan epämääräinen välitila, jossa heidän sielunsa puhdistetaan, sieltä siirtyäkseen autuuteen ja siinä ijäti pysyäkseen, taikka myöskin juodakseen Letheen joesta menneiden olojen unhotusta ja odottaakseen uusien ruumistensa luomista, jonka jälkeen he ovat otolliset perimään Elysionin vainioilla autuaallisen elämän.
— Nyt minä tyydyn ja ylistän Jumalaa, joka antoi Virgiliuksen sydämeen niin jaloja ajatuksia.
— Sibylla ja Eneas astuivat neljänteen piiriin. Se on nimeltään surun kenttä ja siellä asuu onnettoman rakkauden tulen uhrit, kunnes he ovat puhdistuneet parempaa tilaa varten. Synkkähän sekin seutu on, mutta sitä katsellessaan aavistaa kuitenkin jumalallista armoa. Tämä ei ole vaan alastonta aroa; täällä on vuorimaita, vuorten vieriä kiertää yksinäiset polut, myrttilehtoja, joiden varjoihin vainajain haamut sukeltavat yksitellen, saadakseen häiriintymättä hautoa lemmenkipujaan, joita eivät henno heittää, tai kaksi erältään, jos rakastavaiset täällä löysivät toisensa…
Pitemmälle Sven herra ei ehtinyt esitelmässään, Ovi aukeni ja sisään astui Lauri maisteri. Hän tervehti arvokkaasti, istui Svanten tuolille, vilkasi pergamenttiin edessään, ravisti päätänsä mokomalle lapsellisuudelle, korotti otsaansa ja iski silmänsä ensin hintelään munkkiin, senjälkeen Sven herraan joka iski silmänsä takaisin yhtä terävästi ja ylväästi, ja vihdoin Gudmund mestariin. Sitten kysyi maisteri: Mitä hyvää täällä saarnataan, jutellaan tai jupakoidaan?