Sven herra löi vasaralla pöytään ja ilmoitti tämän iltaisen esitelmänsä päättyneen, sekä kiitti Mathias veljen ja omasta puolestaan isäntää lyhyesti, mutta hupaisesta hetkestä, jonka olivat saaneet häiriintymättä yhdessä viettää.
Lauri maisteri muistutti kysymyksestään, mitä täällä saarnattiin, juteltiin tai jupakoitiin.
Sven herra läimähytti vasarallansa oikein lujaa pöytään ja julisti kokouksen päättyneeksi, jonka jälkeen jäsenet kaikki kolme nousivat seisaalle.
Vähän jälestäpäin nähtiin veli Mathias lysyssä selin, horjuvin askelin, Sven herran ja Gudmund mestarin tukemana kummaltakin puolen kulkevan tai oikeammin kannettavan ylös luostariin.
* * * * *
Kului kaksi päivää, ja Sven herra kuoropoika seurassaan, kantoi kuolinsakramenttia poikki kadun sinne. Vastaantulijat ristivät silmiään ja laskeusivat polvilleen. Koko kaupunki tiesi että ent. gardiani makasi kuoleman kielissä.
Hän makasi sellissään vuoteella keskellä lattiaa. Gudmund mestari seisoi hänen päänalusensa puolella. Seinävierillä istuivat esimunkki Johannes ja muut munkit. He rukoilivat puoliääneen. Kirkkoherran mielestä tuo viimeisillään oleva hienoine kasvoineen ja kiiltävine silmineen enemmän oli kuihtuneen kauniin pojan kuin vanhan miehen näköinen.
Saatuaan kuolinsakramentin, tarttui veli Mathias toisella kädellään Gudmundin, toisella kirkkoherran käteen. Ystävät, sanoi hän kuiskien, "Suoraan sydämestä" seuralla on kokouksensa tänään minun luonani. Minä pidän nyt viimeisen esitelmäni. Minua on kiusannut epäilys tärkeästä asiasta: ehdottoman kuuliaisuuden velvollisuudesta. Saako kuuliaisuus käydä niin pitkälle, että se sortaa omaatuntoa? Voinko itseäni sillä lohduttaa, että käskevä eikä totteleva on vastuunalainen Jumalan edessä? Minä epäilen. Eiköhän vaan minunkin ole osaltani kannettava edesvastausta? Mutta minä en pelkää, sillä minä turvaan vapahtajaani Jesukseen, ja uskon että perältäkin pääsen jäseneksi henkien pyhään ruumiisen, jonka pää hän on. Hänessä ovat jäsenet autuaat; hänessä kuuliaisuuden ja omantunnon käskyt ovat yhtä. Tapahtukoon minun niin! Kuolen hyvässä turvassa. Tervehtikää harpunsoittajaa ja sanokaa hänelle, että toivon saavani kuulla hänen äänensä ylistysvirsissä karitsan istuimen ympärillä. Kiitos, rakkaat veljeni pyhän Franciskuksen liitossa, kaikesta hyvyydestänne minua kohtaan. (Hän mainitsi kunkin nimeltä ja kätteli heitä.) Kiitos, veljeni Sven, iloisesta miehuullisesta lempeydestäsi! Pappi ja munkki eivät aina ole ystäviä; me kaksi olemme aina olleet. Kiitos, veli Gudmund, rakastavasta mielenlaadustasi kaikkia ja minua kohtaan! Tervehdi Margitia! Rauha majassasi maan päällä ja sitte taivaassa, jossa varmasti toivon meidän kaikkien toisemme kohtaavan aikojen täydellisyydessä. Iloitkaa minun kanssani! En tunne yhtään kipua. Olen terve ja keveä. Minä liidän. Tomumaja on jo kuin riisuttuna… Hän pani kädet ristiin ja rukoili ääneti.
Ovi auaistiin kiivaasti ja maisteri Laurentius Gudmundi ryntäsi sisään, hikisenä ja kuumissaan. Hän oli melkein juoksujalkaa rientänyt ylös luostarinpolkua.
— Tulenko liian myöhän? kysyi hän ja astui, vastausta odottamatta, vuoteen ääreen, kun näki kuolevan liikuttavan huuliaan.