— Vielä on pelastus mahdollinen. Munkki, uskallatkos astua ijankaikkisuuteen Babelin porton viinimaljan iljettävällä sakalla pirskotettuna? Pese itses puhtaaksi! Herran Jesuksen syli on ainoastaan sillä ehdolla sullo avoinna…

Kuoleva, joka oli rukoillut silmät suljettuina, loi ne nyt auki, nousi istualleen vuoteella, katsahti Lauri maisteriin ystävällisesti ja kuiskasi: tiedän teidän hyvää tarkottavan, kietoi sille käsivartensa Gudmund mestarin ympäri ja nojasi päänsä hänen rintaansa. Siinä hän heitti henkensä. Gudmund laski kuolleen hiljaa takaisin vuoteelle ja suuteli kerran hänen otsaansa. Kirkkoherra laskihe polvilleen ja suuteli hänen kättään. Sellissä vallitsi hiljaisuus, ainoastaan joku huokaus, joku nyyhkytys kuului silloin tällöin. Lauri maisteri oli mennyt. Hän olisi mielellään rukoillut rukouksen vainajan sielun puolesta, jollei olisi sitä syntinä pitänyt.

* * * * *

"Suoraan sydämestä" seuran molemmat jäsenet seisoivat vähäisellä luostarikalmistolla. Sieltä aukeni lehtensä luoneiden koivujen ja jalavain välitse näköaloja Munkkijärvelle, Vetterille ja kaupunkiin päin. Muutamia hauta-arkkuja, joiden reunoissa kirjotuksia ja eduskuvallisia merkkejä kierteli veistokuvahahmoja, miehiä ja naisia ritari- ja porvaripuvuissa, loisti harmahtavan valkoisina koskemattoman, puhtaan lumihangen alta. Portin vieressä seisoi riimukivi, siinä risti ja linkerö kuvattuna. Munkkien haudoilla ei ollut muistopatsaita. Kirkkoherra ja aseseppä katsoivat ympärilleen. Tuolla, sanoi herra Sven ja osotti maata erään nuokkukoivun alla. Niin siellä! toisti Gudmund; minä pyydän pojaltani saada asettaa sinne istumakiven sinua, harpunsoittajaa ja itseäni varten. Panisin halusta sinne myöskin hautakiven ja siihen nimen Mathias sekä palavan sydämen Betlehemin tähden alle; mutta turhaahan se olisi, sillä Lauri on sanonut aikovansa toimittaa pois kaikki hautakivet ja siirtää ne linnan koluaittaan.

XV.

SOITTOKELLO.

Päämajastaan lähtien, isänsä kotoa, ulotutti Lauri maisteri sotivaltaansa yli kaupungin, vaikkei vastustelua kokematta. Hän nousi aamulla aikaisin, pani myöhän maata ja kerkesi kaikkiin: saarnaamaan, opettamaan ja pikkuseikkoihin asti puuhaamaan kodin ja kaupungin asioissa. Näitä viimeisiä oli hänen heimolaisensa pormestari Niilo Arvinpoika tähän asti yksinvaltiaana hoitanut — porvariston kesken hyvin siedetty yksinvaltias, jonka kansansuosio ja hyvä maine ei edes siitäkään haittaa kärsinyt, että hän oli vuokrannut kruununverot Jönköpingistä ja parista muusta kihlakunnasta likitienoilla. Ei kukaan soimannut hänen siinä menetelleen epärehellisesti tai liian kovasti. Hän oli järkevä, käytöllis-älyinen mies ja oivalsi helposti tavallisten ihmisten mielen; mutta tuskinpa hän itsekään aavisti, mikä uskalikko asui hänen omassa povessaan eikä vielä ollut valloilleen päässyt. Älyyn yhtyi ystävällinen olento, hilpeä mieli ja vieraanvaraisuus. Hän ja sukulaisensa, aseseppä, olivat hyvät ystävät, mutta eivät paljo seurustelleet, koska se mikä Gudmundia huvitti ei vähääkään huvittanut Niiloa ja se mikä Niiloa huvitti ei vähääkään huvittanut Gudmundia. Arvi ja Margit olivat oikeastaan yhdyssiteinä heidän välillään. Arvin luonteessa oli paljo isää ja hiukan Gudmundia. Pormestari oli, kuten sanoimme, vieraanvarainen ja hilpeä. Hän piti mielellään kemuja, taritsi tynnyrittäin olutta pyhän Kertun seurapidoissa ja oli suosittu puhuja. Valtikka, jolla hän porvaristoa ja raatimiehiä hallitsi, oli ruusuihin kääritty. Smoolannin ja Länsigöötan aateliston kesken hän nautti suurta arvoa, vaikka asemansa ei ollut peritty, vaan oma hankkimansa. Mutta nyt hänen valtaansa uhattiin. Valtikkaa vastaan kohosi väkivasara väsymättömän jättiläisen kourassa; ennen aivan tyvenissä kaupungin asiain keskusteluissa alkoi salamoida ja jyristä; oli syntynyt puolueita, jotka kiivaasti kiistelivät keskenään pienimmistäkin seikoista. Lutherismieliset liittyivät Lauri maisterin puolelle, eipä kuitenkaan kaikki, sillä useita suututti hänen vihaiset hyökkäyksensä kunnioitettuja miehiä Olaus ja Laurentius Petriä vastaan ja hänen kiukkunsa Gösta kuningasta vastaan, "joka muka enemmän rakastaa kirkon tiluksia kuin puhdasta oppia", ja jotka muutenkaan eivät sietäneet olla hänen kotitekoisen ylemmyytensä ja rautapukuisen erehtymättömyytensä käskettävinä. Että pormestari inhosi häntä, sitä ei tarvitse sanoakaan.

* * * * *

Oli maaliskuu vuonna 1529. Kevään oireita ilmaantui aikaisin. Päivänpaiste ja sade oli sulattanut lumet ja Vetterin jäällä oli arveluttavaa kulkea. Gudmund mestari oli käynyt maalla Kortebossa ja palasi nyt ratsastaen vanhan valkoisen tammansa seljässä, Gorm koira kintereillään, kotoansa kohti. Mestari oli viime vuosien kuluessa väleen vanhennut. Hänen vielä hiljan kastanjaruskea tukkansa oli harmennut, olipa sinne tänne hiuksiin luntakin pirahtanut. Hän istui ikäänkuin uneksien satulassa, mutta rauta-aidalle tultuaan ja kun Gorm haukahti veräjällä, havahti hän ja näki että neitsyt Maarian kuva tiilikartanon päädystä oli poissa. Hän käänsihen satulassa ja näki että Vidrik Valandinpojan kuva niinikään oli kadonnut toisen kartanon päädystä.

Gorm urkki epäilevästi portin ristikosta pihaan. Sen viisas koiranpää oli hitaasti, mutta varmasti ajatellut kokonaisen sotasuunnitelman varjelukseen itseänsä joutumasta Lauri maisterin kepin ja kenkäin kanssa tekemisiin. Jos Gorm olisi nähnyt maisterin lähellä aitaa, olisi se juossut kujaa alas ja sivuportista sisään. Jos se olisi nähnyt hänen keskellä pihaa, olisi se kujalta juossut järveen, uinut pesulaiturille ja rähminyt sieltä ylös vakoilemaan asemaa järviaitan portista. Turvalliseksi se ei tuntenut oloansa missään muualla kuin maalarimajassa. Mutta sielläpä se mielestään olikin kelpo turvassa ja loikoi usein unissaan oven suulla, niin että Gudmund mestarin täytyi astua sen ylitse ulos mennessään.