Nyt ei Lauri maisteria pihassa näkynyt, Margit tuli veräjää avaamaan ja auttoi isäänsä alas hevosen selästä. — Isä kulta, olet kai jo nähnyt?
— Olen, tyttäreni. Minne hän on kuvat asettanut?
— Hän on lyönyt ne rikki ja heittänyt pirstat järveen. Isä parka! Tyttö pani kädet isän kaulalle ja suuteli häntä.
Gorm karkasi käpälämäkeen ja pakeni portaita ylös maalarimajaan. Se oli nähnyt Laurin lähestyvän.
— Tervetultua, isä, hän sanoi. Minä olen nyt vihdoinkin tehnyt sen, josta me keskenämme sovimme: olen toimittanut Maariankuvan ja pirunkuvan pois päädyistä…
— Olemmeko siitä sopineet?
— Kyllä, etkö muista, että minä kohta kotiin tultuani sanoin että se oli tehtävä? Etkä sinä väittänyt vastaan. Etten ennen asiaan ryhtynyt, siihen oli syynä toivoni että sinä itsestäsi ymmärtäisit antaa siitä käskyä; mutta nytpä en saattanut kauvemmin kestää. Kuules, isä, jaksaako tuo hevoskaakki vielä todella sinua kantaa?
— Niinkuin näet.
— Se näyttää minusta niin kankealta kintuistaan. Parasta, että annamme sen kuolla. Minä tapasin eilen nylkyrin kadulla ja sanoin että meillä on työtä hänelle.
— Tässä minä, Margit todistajana, sanon että tamma jää elämään kunnes itse määrään sen kuolemaan. Minä pyydän että sinä pysyt siitä asiasta erilläsi.