— Isä, lausui Lauri maisteri, sinä kutsuit tuota hävytöntä miestä sisään. Se oli, minun nähteni, epähienosti tehty, kun tiesit etten minä sitä tahtonut. Edelleen panit painoa siihen sanaan, että sinä olet täällä ainoa, jolla on valta eroja antaa. Se on totta, mutta ei ollut hienotunteista sällin läsnäollessa viskata vasten naamaani tämä tarpeeton ilmotus. Sinä olet näinä päivinä tuon tuostakin osottanut mielenlaatua, jota isän ei sovi osottaa sitä miestä kohtaan, joka on hänen poikansa ja on hoitava häntä sekä vastaava hänestä hänen vanhaksi jouduttuaan. Tämä olkoon sanottu kaikella kunnioituksella. Minä en ole sälliä erottanut. Se on oikeus, joka kaikissa tapauksissa muotopuolisesti kuuluu yksin sinulle. Mutta minä ilmotin hänelle, että jos hän edelleen aikoo täällä oleskella, niin äitini ja minä muutamme täällä pois. Minun kieltämätön oikeuteni oli sanoa tämä hänelle äitini ja omasta puolestani.
Nämä sanat sanottuaan Lauri maisteri meni ylös tiilirakennuksen saliin ja valmisti itseään siihen hartaushetkeen, jonka hän oli päättänyt pitää perheelle.
Mestari oli tuskin ehtinyt uudelleen ryhtyä maalaustyöhönsä, kun kello alkoi soida. Tyytymättömän näköisenä pani hän siveltimen pois.
— Arvi, tuletko mukaan tuonne ylös?
— Enpä tulekaan, jos kuinka kunnioitankin Jumalan sanaa. Uskallanpa muuten erottaa Jumalan sanan ja Laurin sanan toisistaan. Menen nyt Sven herran luo kuulemaan kaunista ja runsasaatteista luentoa De amicitia tai De senectute kirjoista. [De amicitia: ystävyydestä. De senectute: vanhuudesta. Ciceron teoksia] Tahdonpa kuvitella mielessäni että setäni Gudmund ja minä molemmat olemme vanhoja miehiä ja vanhoja ystäviä. Silloin luento soveltuu meihin. Minä sanon nyt teille jäähyväiset viikon päiviksi tai kauvemmas, sillä aatelkaapas, mestari, isäni ja minä olemme taaskin pyydetyt vieraiksi herra Tuure Jönsinpoika Roosin luo. Mutta älkäämme siitä asiasta puhuko!
* * * * *
— Isä, eihän minun tarvitse mennä tuohon hartaushetkeen, joksi hän sitä nimittää? pyysi Margit astuessaan isänsä kanssa alas maalarimajan portaita; en ole siellä koskaan tuntenut mielenylennystä.
— Enpä minäkään, päinvastoin olen vain tuntenut vastaanväittö-halua ja surumielisyyttä, vastasi Gudmund mestari; mutta olen mennyt sinne säilyttääkseni sopua ja näin aijon tehdä, kunnes mitta on kukkurallaan. Ymmärräthän, Margit, että kotirauhaa sitä mielii jos kalliistakin hinnasta, enkä tässä ajattele ainoastaan Lauria vaan enemmän, tuhannen kertaa enemmän äitiäsi.
— Mahdotonta on, isä, saada kotirauhaa ostetuksi. Myöntyväisyys ei hyödytä mitään. Sen tiedät. Minun tulee äitiäni sääli, mutta, isä kulta, häntä olisi sinun pitänyt käännyttää, sen olisin suonut.
— Häntä käännyttää? Mitä sanot?