Talon isännästä tapaus oli tosin kyllä huomattava, vaan ei niinkään kummastuttava. Ympärisseuduilla vallitsi nykyään levotonta liikettä, ja maantiellä oli kulku kylläkin vaarallista, ainakin etelämpänä, tuonnempana Svenarumin ja Vernamon puolia.

— Ystäväni, virkkoi Gudmund mestari talonpojalle, minusta tuntuu melkein ikäänkuin olisit tietänyt meidän olevan tulossa.

Isäntä nyökäytti päätään ja oli hiukan aikaa vaiti. Sanoi sitte: teidän täytyy heittää mielestänne Veksjön matka, ellette tahdo kulkea kiertoon Slatten oikean kulmakunnan kautta.

— Sehän olisi joutumista tuhasta tuleen.

— Minä en tiedä toista seutua niin turvallista ja rauhallista kuin oikea Slattenmaa. Siellä ovat polut kunnon ihmisille turvallisemmat kuin Jönköpingissä kadut. Sen uskallan vakuuttaa teille, aseseppä Gudmund.

— Samaa Fabbekin sanoo. Ja kuitenkin… Ilkeää olisi joutua vangiksi ja täytyä maksaa lunnaita. Ja immen, Margitin moisen joutua rosvojen käsiin…

Talonpoika pudisti päätänsä ja sanoi toistamiseen: kulkekaa kiertoteitä!

* * * * *

Päivän koitteessa sanottiin jäähyväiset ystävälliselle, mutta hieman umpimieliselle isäntäväelle. Kiertotietä oli päätetty kulkea, ja pikkuinen Slattenhevonen, jolla Margit ratsasti, hirnahti tyytyväisesti, kun sai kääntää päänsä tutulle polulle, joka johti niille niityille, missä se oli varsana tepastellut ja piehtaroinut. Byarumin isäntä oli osottanut tielle päin ja lisännyt: luottakaa tuohon (samalla taputellen Margitin ratsua), kyllä se tien tuntee perille saakka, minä osaan sitä vain kappaleen matkaa erämaihin.

Matka kävi kaiken päivää havumetsässä, johon harvakseltaan sekaantui koivulehdikköjä. Nämä enimmältään vesoivat vanhoilla kaskimailla. Kuuset, jotka olivat kasvaneet ikäänkuin sankoiksi läpitunkeviksi soturiryhmiksi ja harvempaan, ikäänkuin pylvässarjoittain sijottuneet petäjät yhdyttelivät viheryyttänsä harvavaiheisiin vivahdelmiin. Kevätviimojen suhina niiden korkeissa lakoissa viritti Gudmundin sielun juhlamielelle, mutta pianpa korva tottui tuohon metsän virteen niin, että tuskin kuului ääntäkään missä ei puron lorina kuiskinut salon hiljaisuudessa. Vaan äläpäs! — tuolla kuuluu kottarainen. Se on siis jo tullut. Ja tuolla ylhäällä korkean petäjän latvaoksilla leviävässä punervan ruskeassa valossa tikka nakuttelee puun kylkeä. Tuon tuostakin kuvastuu taivas ja auringonsäteitä välähtää esiin taittuen tummaan kivirantaiseen metsälampeen, josta kuuluu kuikan valittava uikutus.