IV.
FABBEA OPETETAAN RUNOA LAUSUMAAN.
Sittekun Lauri Gudmundinpoika ja Fabbe olivat toisensa tavanneet, meni Lauri kirkkoherra Svenin koulukammioon, joka vanhastaan oli hänelle tuttu paikka, sillä siellä oli kirkkoherra hänen päähänsä päntännyt Donatuksen grammatikan sekä versio vulgatan [kirkon hyväksymä latinalainen raamatunkäännös] samoin kuin hänen sukulaisensa Arvi Niilonpojan päähän, jonka isä oli ylenarvoisa herra pormestari Niilo Arvinpoika, läänillinen ja vaakunallinen mies.
Nykyään kirkkoherra ja Lauri yksissä voimin uurastelivat päästäkseen kreikkalaisen Uudentestamentin läpi. Yksi kappale tätä, joku aika sitte ulkomailta saatu, oli lukupöydällä kahden käsikirjotuksen vieressä. Toinen näistä oli Svante tohtorin käsialaa — Jönköpingissä harpunsoittajaa nimitettiin tohtoriksi — ja sisälsi tärkeimmät kreikkalaiset taivutuskaavat. Svante tohtori oli edellisenä talvena, Jönköpingissä oleskellessaan, kirkkoherran pyynnöstä ottanut vaivakseen niiden kirjottamisen ulkomuististaan. Toinen käsikirjotus oli Svanten omistama kreikkalainen sanakirja, Wessel Gansevoortin tekemä. Mutta Arvi Niilonpoika oli heittänyt hyvästi kouluhuoneen ja oli nyt maailmallinen teikarinulikka, joka muutamia päiviä ennen tepastellessaan roimahousut yllään, oli nostanut hämmästyttävää pahennusta. Harmaamunkki-veli Johannes oli asian aiheesta esiveljensä luvalla saarnannut roimahousu-perkeleestä ja itse kirkkoherra olisi ehkä tehnyt samoin, ellei asia oikeimmiten hänestä olisi näyttänyt naurettavalta ja hän olisi ollut pormestarin pöytäystävä.
Lauri vetäisi auki jonkun laatikon ja sieppasi siitä esiin pari painettua plakaattia; toisessa oli karkea puupiirros. Nämä kädessä tuli hän ulos Fabben luo ja käski tätä tavallisella rehevällä äänellään, joka päivä päivältä yhä reheni, seuraamaan itseään alas rantapuodille. Kirkkoherra oli vielä makuulla, ja koska Lauri tosin aikoi saada Fabben äänekkääksi, mutta ei kuitenkaan tahtonut herättää opettajaansa, jota hän vielä, vaikka jotenkin vähän, arasteli, oli hän aijottua koettansa varten valinnut syrjäisen rantapuodin, jonka ovi aukeni Vetterille päin.
Lauri istahti hakkuupölkyn päähän ja viittasi Fabbelle sijaa kumoon käännetyn veneen pohjalle, jonka emäpuun päällä tosin ei ollut mukava istua, mutta paremman puutteessa sentään kävi laatuun. Fabbe tarkasti Lauria, joka istui vedenkalvosta heijastavan valon välkkeessä, ja hän ajatteli itsekseen: kyllä tuo on äitinsä ilmetty kuva, vaikka rumennettu. Ei jälkeäkään Gudmund mestarista.
— Fabbe, sanoi Lauri, sinun pitää retkilläsi kulettaa näitä lentolehtiä laukussasi, ja minne vaan poikkeat taloihin, talonpoikien tuvissa tai herrastalojen keittiöissä, lukea ne julki. Niissä puhutaan merkillisistä asioista, joita kaikkien kristittyjen tarvitsee tietää. Siten sinun maankiertelysi tuottaa edes jotakin hyvää. Siksi sanoinkin äidilleni, joka tahtoi että isä peruuttamattomasti määräisi sinun valittavaksesi jommankumman, joko työhön jäämisen tai erot ikipäiviksi — sanoin: äiti, anna Fabben vieläkin lähteä Jumalan turvissa ja palata taasen tänne! Toinen plakaatti, tuo, jossa on puupiirros, sopii paremmin laulettavaksi kuin lausuttavaksi; ja laula se heille niin, että se oikein täryyttää selkäpiitä, sillä siinä kerrotaan perin kummasta enteestä, joka on lähetetty meille varotukseksi, opin ja elämän parantamiseksi. Sinulla on vankka ääni etkä hätää eksy nuotin tolalta. Tässä on paperi ja kummituksen kuva siinä ihan semmoisena kuin se nähtiin, ja alla on värssyt. Mitäs siitä tuumaat?
— Hyi! sanoi Fabbe piirroksen nähdessään, ompas se kamala otus. Onko se kala olevinaan?
— Kala se on. Laulas nyt, niin saat jotain tietää siitä, samalla kun laulat!
Fabbe katseli tekstiin ja lauloi. Laulu kajahteli pitkin vedenpintaa, niin että joku kalastaja, joka ulompana järvellä oli ruvennut verkkoansa kokemaan, käänsi päänsä maata kohden: