— Siitähän sovittiin, että hän ne saisi jonkun päivän ennen joulua. Syyskuussa, mestari, — ei lokakuussa, vaan syyskuussa, olen, jos Jumala suo, täällä taas. Syksyllä kuljeskelu ei minua enää niin hauskuta kuin ennen. Älköön teidän oveanne, Gudmund mestari, koskaan minulta suljettako! Kun muuttolinnut alkavat lähteä meiltä talvea pakoon, tuntuu minua vetävän takaisin teitä ja pikku Margitia katsomaan.
— Hyvästi sitte, Heikki! Jää Jumalan haltuun!
Käteltiin päälle, ja Gudmund mestari lähti kävelemään pajoille päin. Fabbe seisoi tuokion aikaa ja katseli hänen peräänsä. Meni sitte kadulle. Akkuna oli äsken avattu, ja somat, aamuvirkut tytönkasvot — ne olivat mestarin tyttären — tirkistivät ulos.
— Tulethan takaisin, Fabbe?
— Tulen, pikku Margit.
— Pianko?
— Pian, pikku Margit.
— Hyvästi siksi!
— Hyvästi, sinä sulosuu (lentomuisku ikkunaan päin), sinä herttainen (toinen lentomuisku), sinä neitsyt Maarian simapiika (kaksi lentomuiskua ja päännyökkäys)!
Fabbe ei mennyt suoraan länsitullille, vaan kaupunkiin. Gudmund mestarin poika, Lauri, ylioppilas, joksi häntä nimitettiin, oli hänen kanssaan sopinut että he tapaisivat toisensa, ja odotteli häntä koulukujassa, kirkkoherra Svenin asunnon portilla. Tahtoipa myös harmaaveljistöluostarin esimunkki Mathias häntä nähdä ennenkuin hän matkalle lähtisi.