— Olin silloin yhdenkolmatta ja olen nyt jo neljänviidettä vuotias…
— Niin, ja tukkaasi on jo hiukan harmaatakin pirahtanut. Muista se, Heikki, että vierivä kivi ei ruohotu. Vielä muutamia vuosia lisää, ja paras aikasi on takanasi. Minä kysyn sinulta uudestaan: etkö tahdo luopua tästä kulkurielämästäsi, joka vie sinulta hukkaan neljä kuukautta työvuodestasi?
— Mestari, minä en voi. Sanon minkä jo ennenkin niin monasti olen sanonut: en voi pitkältä kestää pajassa oloa muuttolintujen tänne tultua.
— Eikös sinulla ole valta viettää sunnuntaipäiväsi Kortebossa, jossa kyllä lienee yhtä kaunista kuin maanteillesi varsilla?
— Ei auta, mestari. Minun täytyy maailmalle vilvottelemaan.
— Oletko ajatellut kuljeskelua maantiellä selkä kyyryssä ja tukka valjenneena? Taitaapa sekin päivä tulla.
— Olen, mestari, arvelen kuolinvuoteeni löytäväni ojassa.
— Sinä olet auttamaton, Heikki. Ja minä kun toivoin että sinä vanhetessa viisastuisit…
— Olenhan minä kahdeksan kuukautta ahkera.
— Sinä olet oiva työntekijä, joka tajuat taiteemme hienon puolen. Olisimme tänä kesänä kahden valmistaneet Roosin, herra Ture Jönssonin, loistohaarniskan, kilven ja muut sotakapineet.