MESTARI GUDMUNDIN PORTILLA.
Kun "Vestra-hallar" ("Länsi-ahteet" suomeksi. Suom. muist.) nimisiltä mäiltä Talavidin luota oli astunut alas Junebäckin purolle sekä käynyt tuon pienen palan matkaa Bylidenin poikki pyhän Pietarin kappelin ohi, näki edessään Jönköpingin valtakadun. Jos kulki tätä pari kolme kivenheittoa eteenpäin, niin tuskinpa silmä saattoi sivuta erästä taloa vasemmalla puolen, isoa taloa, joka yksistään sulki piiriinsä kokonaisen avaran korttelin ja jonka alalla näkyi, lähinnä katua ja kahden puolen pihamaata, kaksi koreapäätyistä rakennusta, toinen puusta koruveistoksilla somistettu, toinen uudempi tiilistä. Kadusta erotti talonmaan korkea rauta-aita, taideteos, jossa suippokaaria, ruusukkeita, kannustähtiä, kilpiä ja hevoskenkiä rivittäin vaihteli keskenään, jossa näki ristikkäin pantuja kirveitä ja miekkoja, pylväitä kannatellen ristikukkia sekä tankoja tehtyinä keihään ja partisaanin muotoihin.
Tämä rauta-aita oli samalla isännän ammattikilpenä, sillä talon omisti aseseppä Gudmund Gudmundinpoika, ja vasemmalla puolen sitä, vähä alempana Vetteriin päin, seisoi rivi tilavia pajoja. Ristikkoportin kummankin puoliskon päällä upeili ylinnä haarniska; siinä nähtiin sepän puumerkki sekä nimen alkukirjaimet "G.O.S." (Gudmund Gudmundsson), joiden toisiinsa kiertyviä saikuroita ei ollut helppo selvitellä.
Tiilirakennuksella oli aineen puolesta ainoastaan kaksi tai kolme kaltaistansa kaupungin talojen joukossa, mutta ei yhtään kilpailijaa koristuksiin nähden. Päätyseinän keskustalta kohosi kaksikerroksinen ulkoilema, jota kannatti maassa seisova, pyörösauvoilla jaeltu ja lehväkkeillä somistettu pylväs Omberginkivestä. Ulkoilema päättyi ylhäältä konsooliin, jossa Neitsyt Maaria kullattu kruunu päässään seisoi korusuojuksen alla. Tämän yläpuolella rivi vinoon pantuja lasipäällysteisiä tiiliä, sekä ylinnä päätykolmiossa kalkkikivikoristeita esittäen vertauskuvia, joiden pulmat mestari Gudmund miettimällä oli keksinyt ja itse paraiten osasi selittää. Hän odotti että joku älykäs arvotusten selittäjä myöskin sen tekisi; mutta ei kukaan sitä yrittänyt, ja hän kätki selityksen sydämeensä.
Puurakennuksen päädyn paraana koristeena oli Vidrik Valandinpojan kuva, vasara ja pihdit kilvessään. Hän oli Jönköpingin seppäin suojeluspyhä ja hänen kehuttiin olleen mallinmukaisen kristityn.
Varhaisena kevätpäivän aamuna, auringon pihistäessä sameain sadepilvien lomista — sen jälkeisenä päivänä, jolloin harpunsoittaja Svante oli saapunut Talavidiin — seisoi Gudmund mestari puolittain avatulla ristikkoportilla ja puhutteli monivuotista työtoveriansa, Heikki sälliä, jota tavallisesti nimitettiin Fabbeksi. Gudmund oli vartaloltaan pitkä, ja sepältä hänen kaiketi olisi pitänyt näyttää, koskapa hän seppä oli, ja isä, isoisä ja isoisänisä olivat olleet seppiä; mutta eipä hän sepältä kuitenkaan näyttänyt, sillä hänen rintakehänsä oli kapea, melkeinpä sisäänpainunut ja häneltä puuttui silmäkulmain ja suupielten tienoilta tuo jänneasento, joka tavallisesti on huomattavissa Valandin ammattilaisissa. Puhuessaan piirteli hän sauvalla maahan ja katsahti väliin varottavasti, surumielisesti Fabbeen.
Fabbe oli lyhyenläntä, vilkkuvasilmäinen mies. Hänen kaulastaan riippui rinnalle teräslanka sekä siihen pujotettuina arkun ja lippaan lukkoja ikäänkuin helmiä nauhassa; selässään hänellä oli sällinreppu, toisella puolella ruokapussi ja tinapullo, toisella laukku, ja kädessä ryhmysauva. Mestarin sanoja kuunnellessaan hän tähysteli pihan keskellä kasvavan jättiläislehmuksen latvaa, jossa aamuauringon välke kimalteli ja kottaraisia ynnä muita laululintusia elämöi ja viserteli kilvan pajoissa vasta alkaneiden vasarankalkutusten kanssa.
— Tässä kotoni kynnyksellä, mestari Gudmund lausui juhlallisesti, kysyn sinulta vielä kerran: etkö tahdo jäädä, Heikki? Samaa asiaa olen tällä portilla tähän aikaan vuotta kysynyt sinulta jo kaksikymmentä kertaa…
— Kaksikymmentäkolme kertaa, mestari, Fabbe oikaisi syntiänsä katuvan äänellä.
— Sitä pahempi: kolmekolmatta kertaa. Sinä et enää ole nuori, niinkuin silloin kun alotit tätä maankiertäjän kesäelämääsi…