Svante otti joukosta pergamenttikantisen kirjan. Se oli Lucanuksen runoelma Rooman vapauden häviöstä. Siinä oli säkeitä, hänen mieleensä syvälle painuneita, joista hän väliin tukalissa tiloissa oli saanut tehtävänsä selville. Niinpä se säe, joka häpeämerkillä polttaa semmoisen, ken elää saadakseen heittää menneeksi sen mikä elämälle arvon antaa. Mutta kirjan pientä painetta oli heikossa kynttilänvalossa vaikea lukea; hän laski siis kirjan takaisin laudalle, astui ulos parvikatoksen alle, kuunteli surunvoittoisella nautinnolla sateen suhinaa, solinaa ja lorinaa, nojasi otsansa nokkuvan aidakkeen pylvääseen ja rukoili tai ajatteli:
— Herra Jumalani! Minä kiitän sinua siitä ilosta, jota niin runsaasti olet suonut minulle kelvottomalle, sekä murheesta, jonka annat jokena juosta sieluni läpi. Sen vesi viljavoittaa. Sen vierillä ijäisyyskukat kasvavat, eikä sydämeni milloinkaan tuntenut ääretöntä kaipiota ja ääretöntä lohdutusta, ennenkuin sain kuunnella surukymien hiljaista huokailua.
Minä kiitän sinua siitä lyhyestä onnellisuuden vuodesta, jonka soit minulle suloisen vaimon sivulla, ja siitä moninaisen huolen ja onnen taakasta, jota vaimoni pojan isä tuntee kantavansa myöskin äidin, siskon ja veljen sijaisena.
Minä kiitän sinua siitä, että minä ja poikani olemme niiden isäin jälkeläisiä, jotka verensä vuotivat ja henkensä heittivät sorrettujen hyväksi. Anna hänellekin näiden mieltä! Sitä rukoilen hänelle, mutta en heidän sankarimainettaan, sillä semmoinen on turhaa loistoa. Suo hänelle onnellisuutta, mutta älä semmoista, joka muiden kärsimyksiä nähdessään ei tunne häiriintyvänsä! Tee hänestä ennen Latsarus, jota sinun Kristuksesi rakastaa, kuin rikas mies!
Mieluimmin soisin että hän urhollisena, iloiten ja sinuun turvaten saisi kaatua kentällä, taistellessaan sen puolesta mikä köyhän miehen asiassa on oikeaa ja evankelista. Mutta mitä tyhmän ihmisen suomiset ovat sinun neuvojesi edessä, oi Herra!
Samaa toivoin minä itselleni, mutta et ole sitä tähän asti sallinut. Niin annapa minun, kunnes se tapahtuu, käyttää laulun lahjaa saman asian hyväksi! Minä tunnen sen olevan sinulta ja että se on enemmäksi aijottu kuin ilomaljain ääressä riemuilemaan tahi unikukan tuoksulla tuskaa lieventämään, vaikka se tämmöisenäkin on sinun armosi aarteista vuotanut lahja. Pane huulilleni ne sanat, jotka edistävät miehenmieltä, kuntoa ja hyvyyttä kansassani ja kajastuttavat sen näkyviin ijäisyyskuvia sen matkalla määränpäätä kohden vuosituhansien taa! Miksi, ellei juuri sitä varten, annoit syntisille ihmisraukoille lahjan, jonka ainoastaan metsän viattomat visertäjät olisivat otolliset saamaan?
Anna minulle tarmoa toimiakseni jotakin kansani keskellä Gösta kuninkaan asian eduksi, mikäli siinä on oikeutta ja maa siitä voi hyötyä! Anna hänen käydä Sturein jälkiä ja välttää sortovaltiasten teitä!
Tue kädelläsi Martinus Lutherin pyrintöä entiselleen rakentaa sinun seurakuntaasi! Läheisiä hengenheimolaisia emme ole hän ja minä; mutta kun samensit hänen silmänsä näkemästä kaikkea sitä ihanuutta, jonka uudestaan ilmestytit näinä aikoina, sittekun olit antanut sen ateenalaisten ja roomalaisten mukana kadota, loit hänelle sitä selkeämmän silmän, sitä hartaamman ja rohkeamman sydämen siinä mitä terveytemme lähinnä tarvitsee. Pidä hänen mielensä vireillä ja anna niiden voimain, jotka hänen kauttansa laskit valloilleen, selvittää taivastamme paljon avarammalta kuin minne Martinuksen silmä ja oma katseeni kannattaa!
Me nureksimme niin usein sinun neuvojasi vastaan. Me tahtoisimme kaiken käymään niin mukavasti, niin omaa mieltämme myöten; ja kun tuli polttaa talomme, kun vesitulva turmelee viljasarkamme, kun ukonnuoli erotusta tekemättä iskee vanhurskaan ja jumalattoman majaan, kun ruttotauti tempaa hurskaan ja säästää pahan, kun tuoni ottaa meiltä armaamme eikä rukouksemme kykene muuttamaan sitä ikijärjestystä, jonka ääretön järkesi sääsi, silloin lyhytnäköiset lapsesi ovat niin kerkiät sanontaan: me olemme isättömiä, meillä ei ole Jumalaa. He eivät ajattele että rukouksensa useimmiten kapinoivat sinun järjestystäsi vastaan, eivätkä muista sinun esikois-poikasi nöyrää rukouksen sävyä, hän kun sanoi: "älköön minun tahtoni tapahtuko, vaan sinun! Mutta minä kiitän sinua siitä, että ruton viikate, kuten auringon valokerä, käy tietänsä vanhurskaitten ja pahain yli, heitä yhtään erottelematta, jotta jumalisen samoin kuin jumalattomankin täytyisi harkita hyviä perustuksia talolleen säilyttääkseen sitä kukistumasta. Muutoinpa pelkuruus voitonahnaalla hurskaudella ostaisi itselleen rankaisusta pääsön oikeuden — halpa, häpeällinen hurskaus eikä ensinkään sovelias sinun jumalankuvallesi, joka luotiin rakastamaan, omaa etuansa etsimättä. Kiitän sinua kukkain keskellä matelevasta kyykäärmeestä, joka varottaa meitä suruttomuudesta, kiitän kulkutaudeista, jotka pakottavat meitä pyrkimään taivaalliseen Jerusalemiin, pitämään sen kiiltäviä katuja ja saastatonta ilmaa esikuvanamme. Kiitän sinua tunnonvaivoista, jotka puhdistavat meitä ikäänkuin tulella ja tuosta tuskissaan etsivästä epäilyksestä, joka kantaa kiviä lujaksi perustaksi tiedon ja uskon temppelille. Kiitän sinua kuolemasta, joka, erottaessaan meidät rakastetuistamme, kieltää meitä kiinnittämästä onneamme tämän maailman katooviin ilmiöihin yksinänsä."