Svante ehtikin, arvionsa mukaan, metsästä aukealle päivänlaskun aikaan. Siinä aukeni hänen eteensä Vetterin laakso, valoisa, pitkän pitkä alanko, pohjoisesta päästään yhtyen taivaanrantaan ja, kuten hänestä näytti, täynnä tiivistynyttä, kaunokin-sinistä vipevöivää kevätilmaa, josta idässä kohosi utuisen iltavälkkeen vivahteluissa hiljalleen häivenevä rantakaistale.
Ja tuolla alhaalla on Jönköping, sen solakka kirkontornin huipuke, sen puolittain raunistunut linnantorni, fransiskolaisluostarin portaanmuotoinen pääty ja kappelien kattoristit, joista vielä kimaltelee lännen kultasäteitä, valaisten allansa joukkoa likitysten ahdettuja sammalvihreitä, sieltä täältä tiilellekin punottavia kattoja. Luostarinkello kumahtelee leppeän vanhuksen äänellä ja joku myöhästynyt tappuin kuuluu vielä joltakin kaupungin pesulaiturilta viime kertojansa paukuttelevan.
Oikealla puolen maantietä ja siksi kaukana, ettei sen pölystä ole haittaa, sijaitsee hentolehväisten koivujen keskellä hyväksi kehuttu Talavidin majatalo parvineen, ullakkoineen, kaalitarhoineen. Emäntä, keski-ikäinen nainen, jolla on hauskat, mielevät kasvonsävyt, näkee harpunsoittajan astuvan veräjästä ja tervehtää häntä kuin tuttua ja samalla kumminkin kuin korkeaa herraa. Mutta Gunnarin, tuon pitkätukan keltakutrin poikasen, hän ottaa syliinsä ja kantaa sisään.
II.
HARPUNSOITTAJAN ILTARUKOUS.
Vähän aikaa näiden vierasten tultua alkoi sataa.
Gunnar nautti unta ullakkokamarissa ruusukuvillisen peiton alla, ja harppu oli ripustettuna seinälle hänen yläpuolelleen. Se oli somatekoinen kapine keveä kantaa, ja siinä oli ihmeellinen kaikupohja. Taru kertoo Hjarrande nimisen kuninkaan muinoin tehneen tämmöisiä soittimia. Smoolannissa luultiin kahden näistä vielä säilyneen. Toinen oli Svanten; toisen omisti rosvopäällikkö Slatte, jota myös mainittiin rosvo-Odenin nimellä. Mutta se oli miehenmittaa korkeampi kannel ja siinä luultiin itse paholaisen asuvan.
Pojan vuoteen vieressä istui harpunsoittaja silmäillen kynttilän valossa kirjettä, joka ei ollut eilispäivänä tekijänsä kynästä lähtenyt. Hän osasi sen ulkoa, ja vaikka katse tähtäili paperia, tunsi hän tajussaan enemmin uneksivansa kuin lukevansa. Kirjeentekijä oli piirtänyt nimekseen Ulrik von Hutten latinalaisessa muodossa.
Svante kääri kirjeen huolekkaasti kokoon ja pisti sen tavalliseen kätköön reppunsa sisään. Hän avasi sivukomeron, jossa jo parina vuonna oli pidetty tallella erikuosisia pukuja häntä itseään varten sekä ahtaiksi käyneitä ynnä uusiakin Gunnarille, joita paikan emäntä Birgit vähä väliä tuuletteli ja korjaili. Huoneessa oli myös hyllyllä kirjoja, latinaisia ja kreikkalaisia, ulkomailla painettuja. Komeroita tai arkkuja, tämmöistä tavaraa sisällään, löytyi Svantea varten kunniallisten porvarien ja majatalonisäntäin takana Lödösen, Skaran ja Vexiön kaupungeissa, metsästäjänmökissä Ekesjön luona, Skeningessä, Linköpingissä, ehkä monin paikoin muuallakin.
Parven ovi oli avoinna. Satoi viljavasti. Ainoat vieraat majatalossa olivat hän ja poika. Talonväki oli mennyt levolle, samoin kuin ihmiset alhaalla kaupungissakin. Sade oli, kuten sanoimme, viljavaa, mutta tasaista ja tyventä, niin että seudulla vallitseva hiljaisuus siitä häiriintymättä tuli tuntuviin.